Minähän olenkin ahdasmielinen? Olin…

Taidepiireissä ollaan jotenkin poikkeuksellisen luovia ja intuitiivisiä muihin verrattuna. Vai mitä?

Sivistyneenä ihmisenä en tietenkään ajattele niin, koska uskon, että luovuutta on meissä kaikissa, toteutumiskanavat vain vaihtelevat. Toinen meistä on luova työssään ja toinen puutarhassaan. Ilmeisesti olen kuitenkin jossain vaiheessa elämääni teatterikentällä omaksunut jonkin ylennysmerkin ammattitaiteilijoille, sillä muuten en osaa selittää sitä, miten tätä viikkoani on riemastuttanut niin moneen kertaan ihmisten innostus ideoida ja toteuttaa asioita, että en voinut moista ajatella löytäväni. En edes sieltä taidepiireistä, joissa työskentelin vuosia lahjakkaiden ja luovien ihmisten kanssa.

Laitosteatterin arki perustuu vuosien, kymmenien vuosien, aikana syntyneisiin rutiineihin. Ne ovat turvallisen ja kustannustehokkaan työskentelyn elinehto. Luovuus tapahtuu sille annetussa raamissa, yhteisön ja yleisön ehdoilla. Raamin koko riippuu perustoiminnan mahdollistamista vapauksista. Teatterilaiset rakastavat työtään, teatteriaan ja viettävät siellä enemmän aikaa kuin kotonaan. Ihmiset reagoivat reilusti tunteella, niin hyvässä kuin pahassa. Se on uskomaton rikkaus, josta varmasti rakentuu osa teatterilaisuutta – jokainen joka on työskennellyt ammattiteatterissa, on siinä jollain tapaa kiinni aina. Valojen lämpöä, pölyä sillalla ja katsomon portaita…aina joku kysyy, miten voit, mitä kuuluu – miten veljesi kummin kaima jaksaa?  Se on minussa aina, teatteri. Minä rakastan sitä tuoksua, joka leijuu näyttämöltä sivulämpiöön – se tuoksuu kodilta.

Kuka ei puolustasi kotiaan?  Kun sitä ajattelee tarkemmin, niin totta: yleensä jokainen lause aloitettiin sanalla ei! Ei voi, ei pysty, ei kykene – ei halua. Muutosvastarintamat murtuivat kyllä selitysten myötä, mutta välitöntä innostusta olen ainakin itse kokenut harvoin teatterin työyhteisöissä! En siis tarkoita, että teatterissa ei olisi innostavia ihmisiä, teoksia tai tilaisuuksia innostua – kaikki on vain tehokkaasti paketissa, ja innostuksen hetket omituisen intiimejä verrattuna yhteisölliseen työskentelyyn. Ideoita syötetään hallitusti, ja organisaatiossa opetellaan uusia tapoja viestiä ja tuoda tuoreita ajatuksia mutkan kautta käytäntöön. Kun “ei” siirtyi myös omaan sanavarastooni aktiivisena lauseen avauksena, päätin etsiä parempia tapoja  kehittää kulttuurilaitosten toimntaa, ja lähdin opiskelemaan.

Miten mahtavia ihmisiä olenkaan saanut työskentelemään kanssani, ja miten loistavia asioita tälläisessa ilmapiirissä voi syntyä!

Tällä hetkellä olen saanut suunnattomasti innostusta työhöni. Ennakkoluulottomat ihmiset, jotka haluavat muutosta, ovat aarre, jolloista en ole ennen löytänyt. “Loistavaa, aivan mahtavaa – mene ja tee!” Omissa korvissani se kuulostaa käsittämättömältä, hienolta – etenkin kun olen aiemmin tottunut tekemään asiat pitkän kaavan kautta ja käyttämään toisinaan suhteettoman paljon aikaa asioiden “myymiseen”. Luovuus vaatii tilaa, mutta myös kannustusta ja rohkeutta tarttua mahdollisuuksiin. Aina ei ole oikea aika, mutta innostuvat ja innostavat ihmiset täytyy päästää välissä kevätnurmille kirmailemaan. Ammattitaitoa on pitää jalat maassa, vaikka pää on pilvissä.

“Herran haltuun ja vauhti korjaa virheet! ” Duudson Hildén

Se mitä teatterista kaipaan joka ikinen päivä, on parempi puoliskoni – hän, ystäväni ja kollegani, joka innosti, kannusti ja pudotti – teki työtä kanssani rakkaudella, rakkaudesta teatteriin, joka päivä. En usko, että koskaan pystyn löytämään yhtä symbioottista ja vapauttavaa tapaa työskennellä – ja ehkä tärkeintä onkin tunnistaa ja muistaa se ilo, minkä yhdessä tekeminen ja tulosten jakaminen parhaimmillaan antaa. Ja  luottamus. Esimiehenä minun ei tarvinnut vuosiin tarkistaa, oliko asiat hoidettu – ja koin myös nauttivani itse suurta luottamusta monella tasolla. Tällaisessa tilanteessa voi keskittyä olennaiseen ja luoda uutta. Luottamus on vapautta.

Välillä on hyvä kokeilla jotain ihan uutta! Luin professori Liisa Välikankaan ajatuksia (tiiviisti mm. Ylellä) innovaatioista. Hän oli kokeillut mm. näyttelemistä oppiakseen uutta – ja löytänytkin  teatterin yhden hyvän peruslauseen: Kuinka paljon on valmis antamaan itsestään? Ideat ja innovaatiot ovat Välikankaalle työtä ja huvia. Hänen mukaansa Suomessa ajatellaan usein, kuinka idea on hyvä vain jos se toteutetaan ja se saavuttaa menestystä — ideoilla on kuitenkin itseisarvo; vaikka niillä ei rikastuisi, ne tekevät elämästä rikkaamman. Minä tykkään tehdä työtäni, ja luoda uutta. Luovuus on se elämäni rikkaus, josta en voi luopua ja etsin aina innostavan toteutumiskanavan toiminnalleni – ja olen myös valmis antamaan itsestäni.

Olen sillä tavalla hassusti rakennettu, kuten monet taidealoilla työskentelevät, ettei palkkaa työstä voi oikeasti mitata rahassa. Olen taiteilija ja tutkija, joissa molemmissa on jotain hyvin samaa. Taiteilijana tutkin työn alla olevaa teosta, etsin ja luon merkityksiä, ja lopulta maalaan ne valoillani osaksi kokonaisuutta. Tutkijana etsin ja luon merkityksiä, ja lopulta piirrän ne merkeiksi paperille. Nautin molemmista – prosessissa on jotain hyvin samaa, ja työskentelen samalla intensiteetillä. Pohdin, merkitsen ajatuksia muistiin, liitän niitä kokonaisuuteen ja hion lopulta yhdeksi teokseksi. Palaset päivällä, ja kokonaisuudet vapaasti virraten yöllä. Olen absoluuttisesti luovin paniikissa, paineessa ja väsyneenä.

Palatakseni vielä Liisa Välikankaaseen, hän on sanonut myös seuraavaa: “Ideat ovat löytöretkeilyä mahdollisuuksien maailmaan, ja puolivillit ajatukset voivat jalostua kaikkein parhaimmiksi. Siksi ideoita kannattaa heitellä muiden armoille, kehittää yhdessä eteenpäin, nauraa niille, antaa muiden vaikka varastaa”.  Vain sellaiset ideat, joita kaikki muut pitävät täysin mahdottomina toteuttaa, ovat lopulta niitä joissa on eniten sitä liiketoiminta-arvoa, Välikangas sanoo. Tätä löytöretkeilyä me toteutamme Sometussa. On ollut kiinnostavaa seurata Sometun ja sometulaisten kehittymistä. Miten käsitys tiedosta ja tiedon luomisesta muuttuu – kuinka pajon ihmiset uskaltavat antaa itsestään? Uudet tavat työskennellä, tuottaa ideoita ja innostaa vaativat suuren muutoksen organisaatiotasolla, mutta erityisesti yksilötasolla.

Kirjoitin aiemmin aivoista ja rakenteista, ja mainittakoon, että uskon meidän ihmisten olevan sen verran pieniä, ettemme voi määrittää absoluuttisesti tällaisten rakenteiden, verkostojen  merkityksiä tai nähdä universaaleja kokonaisuuksia.  Meillä on kuitenkin kyky tarkastella omaa kehitystämme ja toimintaamme. Minusta on hauskaa ja tärkeää kartoittaa oppimispolkujani – työssä, opinnoissa ja elämässä. Oppimisen oivallukset konkretisoituvat kartalla, ja vahvistavat kokemusta matkan merkityksestä. Kaikki mitä näin, tein ja opin – ehkä kasvoin hieman ihmisenä —miten mitättömän tuntuiset seisakkeet tuovat joskus suunnan matkalle?

Hyvä matka edellyttää hyvää seuraa. Viime viikolla luin lounasseurakseni (on muuten sosiaalisempaa lounastaa FB:ssa, kuin vastapäisessä intialaisessa) Venäläisen Villen kasvutarinaa ja hänen kokemuksiaan ITK:sta. Lukekaapa kaksi erilaista kokemusta 2008 ja 2009. 🙂

 

 

 

Advertisements

Keväällä tapahtuu kasvun ihmeitä

Ajatusten aihioista aivoja kasvattamaan

Viime ajat olen poiminut ajatuksia, ja kasvattanut edelleen työhuoneen sedimenttiarkistoja  julkaistuilla artikkeleilla, artikkeleiden pätkillä, satunnaisilla muistilapuilla ja lyhyillä drafteilla omista jutuistani. Pidän tutkijan työstä, jossa saan ja voin löytää uutta muiden ajatusten kautta. Välissä ihan asiayhteyteen kuulumattomat aiheet saavat oman pääkopan liikenteeseen.  

Tänään etsin tongue twistereitä tehdessäni pieniä pronunciation boostereita “aikani kuluksi” ja vastaani tuli artikkeli aivojen koosta.

Brain size

“That may be so, however, new scientific studies across several animal species, including humans, are challenging the notion that brain size alone is a measure of intelligence. Rather, scientists now argue, it is a brain’s underlying organization and molecular activity at its synapses (the communication junctions between neurons through which nerve impulses pass) that dictate intelligence.”

Tämä sai taas itseni pohtimaan verkostojen aktiivisuutta/ passiivisuutta – mitä muuta tarvitaan joukkovoiman lisäksi? On hyvin yksinkertaista perustaa ja ylläpitää yhteisöjä, mutta mitkä ovat ne välineet, joilla aktivoidaan x-määrää organismin jäsenistöä? Facebookin Friend Wheel on lähinnä hauskaa ajanvietettä, mutta kertoo myös kaikessa yksinkertaisuudessaan siitä, miten me ihmiset linkitymme tietoisesti ja tietämättämme toisiimme. Uskon, että jokaisen yhteisön taustalla on näitä rakenteita, joiden kausaalisuhteet ovat vieläpä ihan muuta kuin sitä pintaa , jonka yhteisössämme jaamme.  Odotan innolla Kari A. Hintikan artikkelia Sometun suhteista sekä analyysia osallistumista aktivoivista tekijöistä.

Jotenkin tuo ilmaus “molecular activity at its synapses“, jäi itselleni ajatusaihioksi – mikä on pienin aktivoitava yksikkö ja millaisen reaktion molekyylitason liikehdintä yhteisössä voi aiheuttaa? Miten kannustan ja aktivoin omaa yhteisöäni osallistumaan, aktivoinko avaamalla aihetta vai antamalla vapautta ja tilaa luovuudelle muotoutua juuri omanlaisekseen? Millainen syöte on paras missäkin yhteydessä?

Oma aktiivisuuteni lähtee useimmiten omasta uteliaisuudestani, oppimisen halustani, käytännön tarpeestani tai vain ilosta toimia yhdessä. Useat yhteisöt sisältävät eri toimintoja, jotka ruokkivat näitä kaikkia – mutta miten eväs saadaan maistumaan gourmeelta?

Viime aikoina olen törmännyt kieleen liittyviin ongelmiin enemmän kuin moniin vuosiin; ei riitä että puhutaan suomea tai englantia – tarjottavan informaation tulee olla myös tuttua. On aika haastavaa kääntää “tutuksi” asioita vastaanottajille, joille kaikki on uutta ja minun kieleni kai lähinnä kiinaa. En ole vielä keksinyt tähän mitään muuta ratkaisua kuin sinnikkään selittämisen konkretian kautta ja pyhän yksinkertaistamisen – uteliaisuutta tosin voi herättää ja ylläpitää visuaalisuuden kielellä, kielellä joka on kaikille yhteinen.

Näinhin sanoihin palaan taas kun rakkaani CSS selättää daamin taas hetkeksi – silläkin on tarkoitus, kuten kaikella elämässä!