En halua rakastella

Tänä aamuna saatoimme Mummun viikon vierailun jälkeen junalle. Pikkuneitini vilkutti reippaasti, ja käsikädessä kävelimme takaisin autolle. “Mihin mennään?” vastasin, että omaan kotiin äidin autolla. Tämä oli selvästikin väärä vastaus, ja kaksivuotiaani töpsäytti istumaan sille sijalleen keskelle aseman ei-niin-hygieenistä pihaa valkoisessa kukkamekossaan. Oi äitiyden onnea ja autuutta, ipana kainaloon ja menoksi, vaikka protestit kuuluivat varmaan Keskustorille saakka. Kun pääsin kiristämään lasta turvavöihin, oli neiti muotoillut jo tutun “äiti ei saa rakastaa minua” ihan uuteen uskoon. Ilmeisesti tarkoitus oli ilmaista, että just nyt ei olla äidin kanssa rakkaita, vaan se mitä kuului oli “En halua rakastella äitin kanssa!” Maailman kummallisuuksia ei ole vielä noin syvällisesti tarvinut selvittää, mutta luulen että kyseessä oli samanmoinen sanapari kuin olla sylissä (yksin huomion kohteena) – sylkytellä (halitaan yhdessä)  tai hyppiä-hypitellä… lauleskelua unohtamatta. Pirpanani puhuu paljon ja koko ajan – keneltä lie oppinut – ja on mahtavaa seurata joka päivä kehittyvää kieltä ja ilmaisun rikkautta, johon hän pyrkii puheessaan! Vaikka siitä sitten tuleekin vielä joskus niitä tilanteita, että kaupan kassalla on äiti korvat punaisena ja lapsi kysyy edelleen kovaan ääneen, että “miksi”? Kuulemma moni vanhempi on tämän kokenut – ihan vaan sitä odotellessa 🙂 . 

Samaan aikaan olen saanut pohtia myös omaa ilmaisuani, miten käytän kieltä eri tilanteissa, millaista kieltä ja mihin tarkoitukseen? Yleensä ihmiset tarkastelevat omaa ilmaisutapaansa vasta vahingon tapahduttua, mutta nyt olen aktiivisesti koittanut selvittää myös muille miten minä toimin, jotta yhteinen kieli löytyykin jo kättelyssä. Mutta ehkä se yhteys toisilla on luonnostaan? Joskus olen jopa ajatellut, että ainoa asia mihin horoskoopeissa uskon, on henkilön kielellinen “luonne”, tapa kommunikoida – viestinnän teoriasta en ole nimittäin löytänyt yhtään hyvää selitystä sille, miten itse kommunikoin tehdessäni luovaa työtä, ja miksi vain harvat hyppäävät virtaan kanssani, kylmää vettä pelkäämättä.

Irralliset lauseet kasvattavat kappaleet ympärilleen

Suomalainen arvostaa selviä ilmauksia, joissa on valmis ajatus, päätös tai toimenpide-ehdotus – ehkä joskus kysymys? Luovan prosessin aikana käytän puhuttua kieltä välineenä itselleni ajatusten konkretisoinnissa. Puhun ja puhun ja puhun. Yksi kuuntelijani voi osata kommentoida ja edistää omaa prosessiani, olla peilini, jossa tarkastelen omaa tuotostani – toinen ymmärtää, että rakennan puheella valmista ajatusta ja tarvitsen vain kuuntelijan juuri sillä hetkellä, kolmas (joita on eniten) ei tajua tuon taivaallista selityksestäni, kokee sen ajanhukkana ja ahdistuu, kun prosessissa ei ole, eikä tule mitään “valmista”. Itseäni ärsyttää, kun avautumisen jälkeen kysytään, että “mitä nyt siis tehdään”? “Miten niin tehdään, en minä tiedä”, on silloin juuri väärä vastaus minulta, ja useimmiten kuittaan jollain merkityksettömällä  tehtävänannolla koko homman. Keskustelu on ollut itselleni arvokas, ihan ilman konkreettisia tuloksia tai päätöksiä. Teen puhuessani juuri sitä samaa, mitä teen kirjallisissa töissä rakentaessani palasista kokonaisuuksia – irralliset lauseet kasvattavat kappaleet ympärilleen.

Pyhä luovuuden virta

Miksi toiset sitten ymmärtävät työtapaani hyvin tai ainakin ymmärtävät kuunnella? Jos horoskoopeilla ei voi selittää tätäkään, uskon että samanlaiset viestijät tunnistavat toisensa. Kaksi peiliä vastakkain saavat aikaan loputtoman säteiden leikin ja tuloksena on pyhä luovuuden virta. Nautitaan aidosti yhdessä tekemisestä, ja annetaan vetoapua vuorotellen.

Toinen selitykseni sille, miksi tietyt ihmiset kommunikoivat toisia paremmin keskenään, on yhteinen käsitys tiedosta ja sen rakentumisesta. Kaikki virtaa, kuten Anne Rongas joskus otsikoi esityksensä sosiaalisesta mediasta. Tietovirrassa eläminen pakottaa valikoimaan, ja koostamaan itselleen tarpeellisen informaation sopiviksi yksiköiksi. Kaikkea ei voi, eikä tarvitse hallita, mutta tiedon pirstaleista on pystyttävä rakentamaan sellainen tietovarasto, jolla voi toimia tässä päivässä. Pidän yhdessä tekemisestä, jossa prosessi on usein se kaikista antoisin kokemus – ollaan yhdessä matkalla kohti päämäärää.

Saanko keskeyttää?

Luulen, että käytettävillä viestintävälineillä on myös merkitystä. Vaikka se usein kategorisoidaankin kielen köyhtymiseksi, uskon, että erilaisten pikaviestien kieli myös vapauttaa perinnäisistä tavoista tuottaa tietoa näkyväksi. Yhteinen ymmärrys siitä, mihin ja millaista kieltä käytetään on kuitenkin tärkeää – todellista rikkautta on se, että osaamme leikkiä kielellä ja varioida viestintätapojamme välineen, tilanteen ja vastaanottajan mukaan.

Pidän keskieurooppalaisesta kulttuurista, jossa toisen keskeyttäminen osoittaa aitoa mielenkiintoa puhujaa ja hänen aihettaan kohtaan. Keskeytän, kommentoin ja puhun päälle – paha tapa, mutta innostusta on vaikea pidätellä, jos on grammarin neulalla rokotettu. Mutta toisaalta esimerkiksi chatissa toinen keskeytetään koko ajan, virta on nopeaa – ja toisinaan tosi hedelmällistä.  Totta myös, että jos et malta odottaa toisen kirjoittavan lausetta loppuun, voit ymmärtää ihan väärin ja vastauksellasi johtaa keskustelun syviin vesiin – tai sitten iloiseen uuteen tuuleen, joka on mahdollisuus nähdä asioita toisin.  Vapaus kommentoida ja osallistua on sitä sosiaalista Lapuaa, jota pidän yksilön vapautena, vapautena viestiä juuri niillä välineillä ja sellaisella kielellä, jonka kokee omakseen. Vapautena luoda ja tuottaa tietoa – yhdessä.

Minähän olenkin ahdasmielinen? Olin…

Taidepiireissä ollaan jotenkin poikkeuksellisen luovia ja intuitiivisiä muihin verrattuna. Vai mitä?

Sivistyneenä ihmisenä en tietenkään ajattele niin, koska uskon, että luovuutta on meissä kaikissa, toteutumiskanavat vain vaihtelevat. Toinen meistä on luova työssään ja toinen puutarhassaan. Ilmeisesti olen kuitenkin jossain vaiheessa elämääni teatterikentällä omaksunut jonkin ylennysmerkin ammattitaiteilijoille, sillä muuten en osaa selittää sitä, miten tätä viikkoani on riemastuttanut niin moneen kertaan ihmisten innostus ideoida ja toteuttaa asioita, että en voinut moista ajatella löytäväni. En edes sieltä taidepiireistä, joissa työskentelin vuosia lahjakkaiden ja luovien ihmisten kanssa.

Laitosteatterin arki perustuu vuosien, kymmenien vuosien, aikana syntyneisiin rutiineihin. Ne ovat turvallisen ja kustannustehokkaan työskentelyn elinehto. Luovuus tapahtuu sille annetussa raamissa, yhteisön ja yleisön ehdoilla. Raamin koko riippuu perustoiminnan mahdollistamista vapauksista. Teatterilaiset rakastavat työtään, teatteriaan ja viettävät siellä enemmän aikaa kuin kotonaan. Ihmiset reagoivat reilusti tunteella, niin hyvässä kuin pahassa. Se on uskomaton rikkaus, josta varmasti rakentuu osa teatterilaisuutta – jokainen joka on työskennellyt ammattiteatterissa, on siinä jollain tapaa kiinni aina. Valojen lämpöä, pölyä sillalla ja katsomon portaita…aina joku kysyy, miten voit, mitä kuuluu – miten veljesi kummin kaima jaksaa?  Se on minussa aina, teatteri. Minä rakastan sitä tuoksua, joka leijuu näyttämöltä sivulämpiöön – se tuoksuu kodilta.

Kuka ei puolustasi kotiaan?  Kun sitä ajattelee tarkemmin, niin totta: yleensä jokainen lause aloitettiin sanalla ei! Ei voi, ei pysty, ei kykene – ei halua. Muutosvastarintamat murtuivat kyllä selitysten myötä, mutta välitöntä innostusta olen ainakin itse kokenut harvoin teatterin työyhteisöissä! En siis tarkoita, että teatterissa ei olisi innostavia ihmisiä, teoksia tai tilaisuuksia innostua – kaikki on vain tehokkaasti paketissa, ja innostuksen hetket omituisen intiimejä verrattuna yhteisölliseen työskentelyyn. Ideoita syötetään hallitusti, ja organisaatiossa opetellaan uusia tapoja viestiä ja tuoda tuoreita ajatuksia mutkan kautta käytäntöön. Kun “ei” siirtyi myös omaan sanavarastooni aktiivisena lauseen avauksena, päätin etsiä parempia tapoja  kehittää kulttuurilaitosten toimntaa, ja lähdin opiskelemaan.

Miten mahtavia ihmisiä olenkaan saanut työskentelemään kanssani, ja miten loistavia asioita tälläisessa ilmapiirissä voi syntyä!

Tällä hetkellä olen saanut suunnattomasti innostusta työhöni. Ennakkoluulottomat ihmiset, jotka haluavat muutosta, ovat aarre, jolloista en ole ennen löytänyt. “Loistavaa, aivan mahtavaa – mene ja tee!” Omissa korvissani se kuulostaa käsittämättömältä, hienolta – etenkin kun olen aiemmin tottunut tekemään asiat pitkän kaavan kautta ja käyttämään toisinaan suhteettoman paljon aikaa asioiden “myymiseen”. Luovuus vaatii tilaa, mutta myös kannustusta ja rohkeutta tarttua mahdollisuuksiin. Aina ei ole oikea aika, mutta innostuvat ja innostavat ihmiset täytyy päästää välissä kevätnurmille kirmailemaan. Ammattitaitoa on pitää jalat maassa, vaikka pää on pilvissä.

“Herran haltuun ja vauhti korjaa virheet! ” Duudson Hildén

Se mitä teatterista kaipaan joka ikinen päivä, on parempi puoliskoni – hän, ystäväni ja kollegani, joka innosti, kannusti ja pudotti – teki työtä kanssani rakkaudella, rakkaudesta teatteriin, joka päivä. En usko, että koskaan pystyn löytämään yhtä symbioottista ja vapauttavaa tapaa työskennellä – ja ehkä tärkeintä onkin tunnistaa ja muistaa se ilo, minkä yhdessä tekeminen ja tulosten jakaminen parhaimmillaan antaa. Ja  luottamus. Esimiehenä minun ei tarvinnut vuosiin tarkistaa, oliko asiat hoidettu – ja koin myös nauttivani itse suurta luottamusta monella tasolla. Tällaisessa tilanteessa voi keskittyä olennaiseen ja luoda uutta. Luottamus on vapautta.

Välillä on hyvä kokeilla jotain ihan uutta! Luin professori Liisa Välikankaan ajatuksia (tiiviisti mm. Ylellä) innovaatioista. Hän oli kokeillut mm. näyttelemistä oppiakseen uutta – ja löytänytkin  teatterin yhden hyvän peruslauseen: Kuinka paljon on valmis antamaan itsestään? Ideat ja innovaatiot ovat Välikankaalle työtä ja huvia. Hänen mukaansa Suomessa ajatellaan usein, kuinka idea on hyvä vain jos se toteutetaan ja se saavuttaa menestystä — ideoilla on kuitenkin itseisarvo; vaikka niillä ei rikastuisi, ne tekevät elämästä rikkaamman. Minä tykkään tehdä työtäni, ja luoda uutta. Luovuus on se elämäni rikkaus, josta en voi luopua ja etsin aina innostavan toteutumiskanavan toiminnalleni – ja olen myös valmis antamaan itsestäni.

Olen sillä tavalla hassusti rakennettu, kuten monet taidealoilla työskentelevät, ettei palkkaa työstä voi oikeasti mitata rahassa. Olen taiteilija ja tutkija, joissa molemmissa on jotain hyvin samaa. Taiteilijana tutkin työn alla olevaa teosta, etsin ja luon merkityksiä, ja lopulta maalaan ne valoillani osaksi kokonaisuutta. Tutkijana etsin ja luon merkityksiä, ja lopulta piirrän ne merkeiksi paperille. Nautin molemmista – prosessissa on jotain hyvin samaa, ja työskentelen samalla intensiteetillä. Pohdin, merkitsen ajatuksia muistiin, liitän niitä kokonaisuuteen ja hion lopulta yhdeksi teokseksi. Palaset päivällä, ja kokonaisuudet vapaasti virraten yöllä. Olen absoluuttisesti luovin paniikissa, paineessa ja väsyneenä.

Palatakseni vielä Liisa Välikankaaseen, hän on sanonut myös seuraavaa: “Ideat ovat löytöretkeilyä mahdollisuuksien maailmaan, ja puolivillit ajatukset voivat jalostua kaikkein parhaimmiksi. Siksi ideoita kannattaa heitellä muiden armoille, kehittää yhdessä eteenpäin, nauraa niille, antaa muiden vaikka varastaa”.  Vain sellaiset ideat, joita kaikki muut pitävät täysin mahdottomina toteuttaa, ovat lopulta niitä joissa on eniten sitä liiketoiminta-arvoa, Välikangas sanoo. Tätä löytöretkeilyä me toteutamme Sometussa. On ollut kiinnostavaa seurata Sometun ja sometulaisten kehittymistä. Miten käsitys tiedosta ja tiedon luomisesta muuttuu – kuinka pajon ihmiset uskaltavat antaa itsestään? Uudet tavat työskennellä, tuottaa ideoita ja innostaa vaativat suuren muutoksen organisaatiotasolla, mutta erityisesti yksilötasolla.

Kirjoitin aiemmin aivoista ja rakenteista, ja mainittakoon, että uskon meidän ihmisten olevan sen verran pieniä, ettemme voi määrittää absoluuttisesti tällaisten rakenteiden, verkostojen  merkityksiä tai nähdä universaaleja kokonaisuuksia.  Meillä on kuitenkin kyky tarkastella omaa kehitystämme ja toimintaamme. Minusta on hauskaa ja tärkeää kartoittaa oppimispolkujani – työssä, opinnoissa ja elämässä. Oppimisen oivallukset konkretisoituvat kartalla, ja vahvistavat kokemusta matkan merkityksestä. Kaikki mitä näin, tein ja opin – ehkä kasvoin hieman ihmisenä —miten mitättömän tuntuiset seisakkeet tuovat joskus suunnan matkalle?

Hyvä matka edellyttää hyvää seuraa. Viime viikolla luin lounasseurakseni (on muuten sosiaalisempaa lounastaa FB:ssa, kuin vastapäisessä intialaisessa) Venäläisen Villen kasvutarinaa ja hänen kokemuksiaan ITK:sta. Lukekaapa kaksi erilaista kokemusta 2008 ja 2009. 🙂