Twitterissä viimein

Tweetdecin lumoissa

Pakko kommentoida tämän aamun oivalluksia nyt sitten tännekin, sillä viime päivinä on tullut monta kyselyä, että miksi käyttää Twitteriä?

Oma Twitterin käyttöni (tokihan se on uteliaisuudesta pitänyt tsekata jo aiemmin) on ollut olematonta, sillä se ei innostanut minua ei ensi- eikä toisella kosketuksella sosiaalisen viestinnän välineenä. Koin sen jotenkin aivan liian yksisuuntaiseksi ilman suoraa palautetta. Käyttöliittymältään Twitter oli myös yksinkertaisesti tylsä.

Koska kuitenkin innostun kaikenmaailman härpäkkeistä Tweetdeck avasi twitteröinnin itselleni. FB kylkiäinen ja pörinän seuraaminen tekivät hommasta kiinnostavampaa. Saman huomasivat myös muut toisaalla samaan aikaan.

Silti jokin vaivasi tähän asti, koska itse en pidä asetelmasta, jossa sisältöjä rakennetaan pelkästään yleisölle, sillä näen jakamisen ja kohtaamisen tärkeimpänä sosiaalisen median ominaisuutena. Itselleni oli jotenkin karua seurata kuinka käyttäjät innostuvat seuraajiensa määrästä ja saavat siitä kimmokkeen tekemiselleen…ja samalla tajusin, että itse käytän Twitteriä kutakuinkin kuten Deliciousta eli artikkeleiden ja ajatusten hilloamiseen ja sehän on siihen huono. Twitter innostukseni alkoi taas laantua.

Kesän marjat odottavat säilöntää, mutta maistuvat parhailta tuoreina

Tänä aamuna kuitenkin oivalsin, että olen viime viikolla lukenut oikeasti enemmän kiinnostavia linkkejä kuin pitkään aikaan – ja se on itselleni äärimmäisen hyvä syy pyöriä Twitterissä. Tämän vertaisverkoston suora suositus on tosiaan nopeampi tapa tarttua kiinnostavampiin aiheisiin kuin Delicious verkosto. Näin etenkin, jos Delin verkosto on suppea, kuten itselläni koska olen käyttänyt sovellusta lähinnä kirjastoni järjestämiseen ja arkistointiin eli hilloamiseen.  Tästä on seurannut myös se, että Delin suorat tagit saavat nyt erityisen “painoarvon”, ja sen sijaan Twitteristä luetaan ns. nopeaa asiaa kommentoiden ja jakaen löytöjä eteenpäin. Mutta toki, jos näen aiheella jatkoarvoa, päätyy se Delicous-nimiseen säilöntäpurnukkaan.

Ja jotta ääntämys kehittyy kesälomallakin koitahan sanoa viisi kertaa peräkkäin Twitter ja sitten “voi”. 🙂


Share

Advertisements

Markkinoiden vai marginaalien suuntaan?

Ihmisten liikuttaminen poikkeavaan suuntaan reaalimaailmassa on haasteellista, ja sama pätee verkkoon!

Kirjoituksen otsikko on poimittu viime viikkoisesta Kalevasta. Jutussa oli kyse markkinoinnista, mutta yllä oleva lause herätti monta ajatusta.

1)     Mihin suuntaan halutaan liikuttaa ihmisiä: markkinoiden vai marginaalien?

2)     Poikkeava suunta? Millä kriteereillä yksilölle aidosti merkityksellinen aihe, elämys tai yhteisö on poikkeava? Mitataanko valtavirrasta poikkeamaa määrällä vai laadulla? Halutaanko tai onko tarpeen ohjata ihmisiä tietyille reiteille, ja millä keinoin?

Yksilön liikkumista verkossa on vaikea ennustaa, sillä ihmiset etsivät reittinsä omia teitään yksilöllisesti. Hakukoneilla näkyminen ei riitä toiminnasta tiedottamiseksi saatikka siihen innostamiseksi! Vaikka toiminnan tavoite olisikin ei-kaupallinen toiminta, on silti kyse markkinoinnista: on mentävä sinne missä osallistujat ovat jo muutenkin. Potentiaaliset toimijat täytyy paikallistaa ja tavoittaa heitä kiinnostavalla tavalla. Esimerkiksi Facebookin ryhmät ja suosikit tavoittavat monenlaisia toimijoita yritysten ja yhteisöjen sisällä, ja rajapinnassa sekä linkittävät mukaan myös täysin ulkopuolisia uusia uteliaita ja kiinnostuneita henkilöitä. Henkilökohtaiset verkostot muuttuvat vertaisviestinnän kautta  avautuviksi markkinoinnin laajakaistoiksi, joissa ryhmät ja sivustot ohjaavat toimijoita eteenpäin sähköisenä, interaktiivisena käyntikorttina. Pelkkä innostava ajatus tai jotensakin toimiva alusta ei kuitenkaan riitä yksin– on avattava silta toimintaan sieltä missä sitä jo on.

Sosiaalinen media on paitsi tiedotuskanava, myös väline sitouttamiseen.  Internetin maailmassa toiminnan määrää kuvataan usein kävijämäärillä tai lasketaan klikkauksia. Yksittäistä toimijaa koskettaa kuitenkin enemmän laatu ja toiminnan lisäarvo, joka syntyy yksilölle arvokkaasta eli merkityksellisestä tiedosta, toiminnasta tai elämyksestä. Sitoutuminen niin verkossa kuin IRL tapahtuvaan toimintaan syntyy osallisuuden kokemuksesta  – halutaan tehdä asioita, jotka koetaan merkitykselliseksi. Kun asia koetaan tärkeäksi henkilökohtaisella tasolla, etsitään myös vaihtoehtoisia tapoja vaikuttaa ja hoitaa asiat itse. Venäläisen Ville kirjoitti blogissaan suuryrityksistä ja ajattelun muutoksesta: ”Uuteen järkeen kuuluu avoimuus ja yhdessä tekeminen. Isoiltakaan pelureilta ei enää hyväksytä sooloilua ja pomottamista. Ihmiset eivät enää seuraa isoa auktoriteettiä. Ihmiset alkavat herätä siihen että he ovat aina yhdessä isompia.”

Kansalaisuuden idea on vettynyt

Televisio ei riitä kansalaiskasvattajaksi.  Oikeusministeri Tuija Brax on huolissaan, kun suomalaisissa perheissä ei enää puhuta politiikkaa kotona.  Päivänpolitiikka on pintapolitiikkaa, joka välittyy nuorille mediasta tuttuina naamoina ja vaikutelmina – ulkopuolelta katsottavana viihteenä. Mutta miten me vanhemmat, ”suurten ikäluokkien perässähiihtäjät”, edistämme asioiden avautumista nuorillemme?  Puhutaanko perheissä mistään yhteiskunnallisesti merkityksellisistä asioista vai onko kaikki yhteinen, elämyksellinen toiminta viihteeseen tai kuluttamiseen nivoutunutta? Ja voiko kaiken kasvatusvastuun tosiaan sysätä kodin ulkopuolelle vai voidaanko vanhemmilta ”edellyttää” aktiivista keskustelua ja näkökulmien avaamista jälkikasvulleen koskien niin politiikkaa, uskontoa kuin elämää yleensä?

Politiikka on paitsi pintapolitiikkaa, myös valtiohallinnon koneisto, jossa puolueiden tehtävä on myydä vaihtoehdot kansalle. Jotta politiikasta tulee aidosti demokraattista, on sen avauduttava niihin toimintaympäristöihin ja niille foorumeille, joissa kansalaiset viihtyvät. Viihtyminen ja viihde taas ovat kaksi eri asiaa. Diginatiivit viihtyvät verkossa.

Avoimuus ja uudet toimintatavat mahdollistavat osallisuuden, osallistumisen ja vaikuttamisen toisenlaisen tulevaisuuden, jossa yhteiskunta on ihmisten. Tommi Hoikkala väitti Ylen kolumnissaan jo, ettei yhteiskuntaa ole, että on vain yksittäisiä kuluttajakansalaisia. Kuluttajakansalainen, asiakas vai asukas? Liikelaitos vai palvelutuottaja? Termitkin hämärtävät osallisuuden kokemusta, sillä vaikka me itse olemme vaikuttanaat mallien valintaan, ne koetaan osaksi jotain toista olevaisuutta, jotain jonka päättäa joku muu. Itse näkisin kuitenkin myös toisen tulevaisuuden, jossa avaamalla vaikuttamisen kanavat saadaan osallisuus ja sen  innostama osallistuminen nostettua aivan toiseen potenssiin. Tähän liittyy samalla uusi kokemus yhteisten asioiden omistajuudesta. Yhteiskunta on meistä jokaisen: hoidettavat asiat ovat jokaisen, eivätkä joidenkin muiden.

Miksi tehdä asioista turhan monimutkaisia tai vaikeita? Hyvä argumentointikaan ei edellytä byrokraattista koneistoa, vaan voi yhtä hyvin rakentua nopeiden ja yksinkertaisten viestintäkanavien kautta. Osallistumalla vaikutamme omiin mahdollisuuksiimme, oikeuksiimme, etuihimme ja velvollisuuksiimme kansalaisena. Ehkä uusi kansalaisuus syntyykin tuosta yhdessä olemisesta, yhteisöllisyydestä, joka vain etsii uuden toteutumiskanavan ja konkretisoituu tapaamispaikaksi verkkoon? Sinne, missä aikaa vietetään muutenkin.

Seurantaloa valtaamassa

Kuulin taannoin tarinan siitä, miten nuoret 70-luvulla valtasivat ikkunanraamit kaulassa hämäläisen seurantalon tehdäkseen teatteria. Lieköhän nykyiset rippikouluikäiset ryhmittäytyisivät moiseen ponnistukseen harrataakseen yhdessä – vaikea kuvitella! Suomi on lähtökohtaisesti kuitenkin järjestötoiminnan mallimaa – mutta kuinka kauan? Haudataanko vankka kansalaisaktiivisuuden henki ja järjestötyön tieto-taito suurten ikäluokkien myötä vai uskalletaanko avata uusia tapoja toimia?

Verkko mahdollistaa hyvin erilaisia tapoja järjestötyölle ja osallistaa myös uusia toimijoita – ja jakaa eteenpäin olemassa olevaa tietoa järjestötoiminnasta ja vaikuttamisen mahdollisuuksista.  Vaikka salamaorganisaatiot ja itseohjautuva kansalaisaktiivisuus tuovatkin uusia tapoja toimia, on järjestötyölle IRL tilaa, tiloja ja tilausta myös tulevaisuudessa. Verkko on  paitsi mahdollisuus järjestää toimintaa,  myös keino avata reaalimaailman tekemistä ajasta ja paikasta riippumattomaksi – saatavilla olevaksi – kanavaksi aktiivisille kansalaisille. Verkossa myös harrastajamääriltään pienet alat tai pienet seurat voivat rakentaa verkostoja, joissa jaetaan ja viedään eteenpäin yhteisesti kiinnostavaa aihetta.

Löysistä siteistä suuntaa tulevaisuuteen

Maailma on entistä mutkikkaampi, mutta samalla tavoitettavissa suorien kontaktien kautta tavalla, joka ei ole koskaan ennen ollut mahdollinen. Lähestymiskynnys on matalampi ja viestinvälitys nopeaa. Tämän päivän uudet IT-käyttäjät ovat digitaalisia natiiveja, joilla on ulottuvillaan enemmän tietolähteitä kuin kenelläkään aikaisemmin – ja taidot etsiä tietoa. He ovat kiinnostuneita erilaisista asioista ja aiheista, ja hakevat yksilöllistä kosketuspintaa tapahtumiin ja tekemisiinsä –elämyksiä! Varsin usein myös elämyksellä ymmärretään tarkoitettavan samaa kuin viihteellä, mutta elämys on kuitenkin enemmän. Elämys on henkilökohtaisesti merkityksellinen kokemus, joka koskettaa, sitouttaa ja osallistaa toimintaan. Nuoret eivät kuitenkaan halua sitoutua, eivät politiikkaan tai  järjestötyöhön  – he arvostavat löysiä siteitä, yksittäisiin asioihin vaikuttamista – vapautta valikoida kansalaisaktiivisuuden profiilinsa.

Ja tarvitaanko virallista sitouttamista? Jospa toiminta syntyykin määrällisestä joukosta X toimijoita, jonka osallistujat tai toiminnan periaatteet vaihtuvat?  Tai sitten on kyettävä rakentamaan sellaisia vaikuttamiskanavia, jotka mahdollistavat ajallisesti lyhytkestoisen, yhden asian ajamisen.  Ville Venäläinen kirjoittaa tästä avoimen yhdistyksen ajatuksen muodossa, jossa toimivat ne ihmiset, joilla on aktiivinen vaan ei järjestömieli. Jos julkishallinnossa pystytään ottamaan käyttöön vastaavia avoimia kanavia, mahdollistaa tuo esimerkki yleisen toimintatavan tunnistamisen ja hyväksymisen kautta uudet toimintaperiaatteet myös yhdistyksille.

Nuoret haluavat osallistua valikoivasti – ja eikö se olekin parempi kuin ei osallistua ollenkaan? Itse ajattelen, että nuorille tämänkaltainen löysä liitos voikin olla juuri hyvä tapa etsiä omaa itseään ja rakentaa kuvaa maailmasta ja sen toiminnoista. Vasta kasvun myötä avautuu mahdollisuus ja motivaatio sitoutua kansalaistoimintaan, sovittaen se yksilön henkilökohtaiseen maailmankatsomukseen ja –kokemukseen. Löysät siteet ovat kenttä, jolla osallistamme ja kasvatamme tulevaisuuden aktiivisia vaikuttajia.

Haaste on herättää nuoret  keskusteluun omasta tulevaisuudestaan.

Ihmisten liikuttaminen poikkeavaan suuntaan reaalimaailmassa on haasteellista, ja sama pätee verkkoon!

Kirjoituksen otsikko on poimittu viime viikkoisesta Kalevasta. Jutussa oli kyse markkinoinnista, mutta yllä oleva lause herätti monta ajatusta.

1) Mihin suuntaan halutaan liikuttaa ihmisiä: markkinoiden vai marginaalien?

2) Poikkeava suunta? Millä kriteereillä yksilölle aidosti merkityksellinen aihe, elämys tai yhteisö on poikkeava? Mitataanko valtavirrasta poikkeamaa määrällä vai laadulla? Halutaanko tai onko tarpeen ohjata ihmisiä tietyille reiteille, ja millä keinoin?

Yksilön liikkumista verkossa on vaikea ennustaa, sillä ihmiset etsivät reittinsä omia teitään yksilöllisesti. Hakukoneilla näkyminen ei riitä toiminnasta tiedottamiseksi saatikka siihen innostamiseksi! Potentiaaliset toimijat täytyy paikallistaa ja tavoittaa heitä kiinnostavalla tavalla. Vaikka toiminnan tavoite olisikin ei-kaupallinen toiminta, on silti kyse markkinoinnista: on mentävä sinne missä osallistujat ovat jo muutenkin. Esim. FB. Pelkkä innostava ajatus tai jotensakin toimiva alusta ei riitä – on avattava silta toimintaan sieltä missä sitä jo on!

Sitouttaminen = osallisuuden kokemus, osallistaminen – halutaan tehdä asioita, jotka koetaan merkitykselliseksi. Kun asia koetaan tärkeäksi henkilökohtaisella tasolla, etsitään myös vaihtoehtoisia tapoja vaikuttaa ja hoitaa asiat itse. Venäläisen Ville kirjoitti blogissaan suuryrityksistä ja ajattelun muutoksesta. ”Uuteen järkeen kuuluu avoimuus ja yhdessä tekeminen. Isoiltakaan pelureilta ei enää hyväksytä sooloilua ja pomottamista. Ihmiset eivät enää seuraa isoa auktoriteettiä. Ihmiset alkavat herätä siihen että he ovat aina yhdessä isompia.”

Internet-maailmassa näkyy usein toiminnan määrä mittarina: montako kävijää jne. Yksittäistä toimijaa koskettaa kuitenkin enemmän laatu, ja toiminnan lisäarvo, joka syntyy yksilölle arvokkaasta eli merkityksellisestä tiedosta, toiminnasta tai elämyksestä. Verkossa myös harrastajamääriltään pienet alat tai pienet seurat voivat rakentaa verkostoja, joissa jaetaan ja viedään yhteistä kiinnostusta eteenpäin aiheesta.

Kansalaisuuden idea on vettynyt

Oikeusministeri Tuija Brax on huolissaan, kun suomalaisissa perheissä ei enää puhuta politiikkaa kotona. Päivänpolitiikka on pintapolitiikkaa, joka välittyy nuorille mediasta tuttuina naamoina ja vaikutelmina – ulkopuolelta katsottavana viihteenä. Mutta miten me vanhemmat, ”suurten ikäluokkien perässähiihtäjät”, edistämme asioiden avautumista nuorillemme? Puhutaanko perheissä muuten yhteiskunnallisesti merkityksellisistä asioista vai onko kaikki elämyksellinen toiminta viihteeseen tai kuluttamiseen nivoutunutta? Ja voiko kaiken kasvatusvastuun sysätä tosiaan kodin ulkopuolelle vai voidaanko vanhemmilta ”edellyttää” aktiivista keskustelua ja näkökulmien avaamista jälkikasvulleen koskien niin politiikkaa, uskontoa kuin elämää yleensä?

Maailma on entistä mutkikkaampi, mutta samalla tavoitettavissa suorien kontaktien kautta tavalla, joka ei ole koskaan ennen ollut mahdollinen. Lähestymiskynnys on matalampi ja viestinvälitys nopeaa. Tämän päivän uudet IT-käyttäjät ovat digitaalisia natiiveja, joilla on ulottuvillaan enemmän tietolähteitä kuin kenelläkään aikaisemmin – ja taidot etsiä tietoa. He ovat kiinnostuneita erilaisista asioista ja aiheista, ja hakevat yksilöllistä kosketuspintaa tapahtumiin ja tekemisiinsä – elämyksiä! Varsin usein ymmärretään elämyksellä tarkoitettavan samaa kuin viihteellä, mutta elämys on kuitenkin enemmän. Elämys on henkilökohtaisesti merkityksellinen kokemus, joka koskettaa, sitouttaa ja osallistaa toimintaan.

Löysistä siteistä suuntaa tulevaisuuteen

Ja tarvitaanko sitouttamista: jospa toimintaan osallistuukin määrällinen joukko X toimijoita, jonka osallistujat vaihtuvat. Jos nuoret kerran kaipaavat elämyksiä ja haluavat osallistua valikoivasti – eikö sekin ole parempi kuin ei osallistua ollenkaan? Ehkä suurin laiskimusten joukko olemmekin me generation X, joka ei oikeasti osallistu mihinkään, edes nopealla frekvenssillä innostavaan puuhaan? Itse ajattelen, että nuorille tämmöinen löysä liitos voikin olla juuri hyvä tapa etsiä omaa itseään ja rakentaa kuvaa maailmasta ja sen toiminnoista. Vasta elämänhallinnan myötä avautuu mahdollisuus osallistua kansalaistoimintaan, ja edistää oman kulttuurin ja oman yhteisön sopeutumista vieraaseen ympäristöön ja avata kyky oppia uudesta tavasta elää, sovittaen se yksilön henkilökohtaiseen maailmankatsomukseen ja –kokemukseen. Jotta ihminen voi vaikuttaa asioihin yksityistä laajemmalla tasolla, on hänellä oltava siihen riittävät fyysiset ja psyykkiset edellytykset (ks esim. Maslow), motivaatio ja yhteisön kautta rakentuva oikeutus teoilleen.  Äärimmäisen hyvä esimerkki tästä ovat mm. maahanmuuttajat, joiden on pystyttävä rakentamaan elämän perusedellytykset vieraassa kulttuurissa ja vieraalla kielellä tyhjästä, ilman vanhoja tukiverkostoja, ilman omaa perhettään.

Politiikka on paitsi pintapolitiikkaa, myös valtiohallinnon koneisto, jossa puolueiden tehtävä on myydä vaihtoehdot kansalle. Jotta politiikasta tulee aidosti demokraattista, on sen avauduttava niihin toimintaympäristöihin ja niille foorumeille, joissa kansalaiset viihtyvät. Viihtyminen ja viihde taas ovat kaksi eri asiaa. Diginatiivit viihtyvät verkossa. Avoimuus ja uudet toimintatavat mahdollistavat osallisuuden, osallistumisen ja vaikuttamisen toisenlaisen tulevaisuuden, jossa yhteiskunta on ihmisten. Tommi Hoikkala väitti Ylen kolumnissaan jo, ettei yhteiskuntaa ole, on vain yksittäisiä kuluttajakansalaisia. Itse näkisin kuitenkin toisen tulevaisuuden, jossa vaikuttamisen kanavat avaamalla osallisuus saadaan nostettua aivan toiseen potenssiin. Yhteiskunta on meistä jokainen, asiat ovat jokaisen, eivätkä joidenkin muiden. Osallistumalla vaikutamme omiin mahdollisuuksiimme, oikeuksiimme, etuihimme ja velvollisuuksiimme kansalaisena.

Asiakas – kuluttaja – liikelaitos – palvelutuottaja

Kunnat nähdään halpamyymälöinä, joista kuluttajat saavat massatuotteita, tarjoushintaisia palveluita ja pikkuviallisia poistoeriä. A-luokan palveluita tai erikoistuotteita löytääkseen asiakkaat ohjataan ostoksille hienompiin tavarataloihin. Alkaa olla vanhanaikaista ajatella, että kunnassa on asukkaita, joilla on yhtäläiset oikeudet ja kansalaisvelvollisuudet. Heillä on yhdenvertainen oikeus käydä koulua, käyttää julkista liikennettä, elää terveinä ja vanheta arvokkaasti. Kansalaisuus liittyy demokratiaan ja asukkuus kotipaikkaan.

Vaikka salamaorganisaatiot ja itseohjautuva kansalaisaktiivisuus tuovatkin uusia tapoja toimia, on Suomi lähtökohtaisesti järjestötoiminnan luvattu maa. Verkko mahdollistaa hyvin erilaisia tapoja toimia ja osallistaa myös uusia toimijoita. Järjestötyö kuitenkin edellyttää osaamista- Ukolta klopille ja on koettu vaikeaksi markkinoida ja tavoittaa kohderyhmiä järjestötyön koulutukseen. Nuoret myös kokevat liittymisen johonkin ryhmittymään paitsi raskaaksi tavaksi toimia sekä heidän toimintaansa ja vapauttaan rajoittavaksi asiaksi. ”Voin tulla mukaan, jos ei tarvitse liittyä mihinkään”. Yhdistys voi toimia myös rekisteröitymättä, mutta mitä etua sillä saavutetaan? Mistä johtuu haluttomuus sitoutua yhteiseen tekemiseen, jos asia ja aihe kuitenkin koetaan merkitykselliseksi?

Sosiaalinen Lapua?

Turvallisuuden tunne

Pidän pitkien matkojan ajamisesta autolla ihan yksinäni, sillä silloin on aikaa ajatella. Kuunnella hyvää musiikkia ja ajatella kaikessa rauhassa – molemmat luksusta tässä vaiheessa elämää.  Erityisesti nautin ajamisesta Pohjanmaalla tai Kainuun korpimaisemissa, sillä siellä ei liikenne häiritse turhaan keskittymistä. Ystäväni sanovatkin, että minulle sopivin paikka asua olisi Lapua – keskellä avaria peltoja, jotka jatkuvat silmänkantamattomiin. Liekö tarkoittavat tuulen tuivertamaa Niskavuorta, mutta olen tulkinnut sen niin, että he tunnistavat haluni nähdä kauas – hahmottaa suuria kokonaisuuksia. Nautin pohjoisen teistä ja maisemista, joissa näkyvyys lasketaan usein kilometreissa. Se luo turvallisuutta, kun mikään vaara ei pääse yllättämään ja rauhassa ehtii myös pysähtyä ihailemaan porotokan kulkua aamukasteiselta suolta toiselle.  

Toisentyyppistä turvallisuutta pohdin eilen illalla nukuttaessa pientä tytärtäni. Hän nukkuu vielä pinnasängyssä, pehmeässä tiiviissä pesässään, johon hän osaa itse kiivetä, mutta ei sieltä vielä pois. Olimme edellisenä päivänä käyneet katsomassa hänelle lastensänkyä, sellaista matalaa, josta ja johon pääsee pikkuinenkin itse. Ajatuksena itselläni oli paitsi varmistaa, ettei lapsi putoa sieltä kiivetessään, mutta rehellisyyden nimissä myös oma mukavuuteni – ei tarvitsisi enää öisin nousta, vaan saisi rauhassa odottaa peiton alla pientä unikaveria kainaloon nukkumaan. Tyttö ei löytämästämme sinisestä sievästä sängystä innostunut, vaan totesi haluavansa oman sängyn. Siinä pesässään nukkuvaa lasta katsellessani jäin pohtimaan turvallisuuden kokemusta. Kuinka hän nukkui tyytyväisenä suojassa kaikelta pahalta, pienessä mytyssä, omassa maailmassaan. Mikä oikeus minulla on nostaa hänet pois pienestä pesästään – isojen tyttöjen sänkyyn ja avaraan maailmaan?

Isoveljen huomassa

Sosiaalisen median maailmaan liittyy yhtälailla kysymys turvallisuudesta. Paitsi varsinaisesta tietoturvasta, myös yksilön kokemasta turvallisuudesta. Mihin voin ja uskallan rekisteröityä, mihin tietojani käytetään? Kuten tässä maailmassa myös verkossa liikutaan eri tavoin. Toinen katselee kauas ja poimii yksityiskohtia kokonaisuudesta, toinen kiipeää kurkistamaan uuteen yhteisöön, eikä osaakaan sieltä enää pois. Osa käyttää vain pientä määrää palveluja, usein niitä jotka koetaan osaksi main streamia ja sitä kautta turvallisiksi. Toiset taas kulkevat laajalla skaalalla hyvin erilaisissa yhteisöissä liikkuen, jakaen ja tuottaen sisältöä aktiivisesti. Mikä on turvallisuutta verkossa? Voiko siellä nähdä kauas? Onko oma pieni verkkoyhteisö suojassa kaikelta pahalta? Voiko ja pitääkö maailman olla vakaa ja lopullinen? Verkossa? Tässä elämässä?

Opetusteknologia 2020

Olen usein joutunut vastaamaan  kysymykseen siitä, missä näen opetusteknologian mahdollisuudet viiden tai kymmenen vuoden kuluttua. Vakituisiin kysymyksiin, joita minulle esitetään ammatillisessa kanssakäymisessä, kuuluvat myös tiedustelut Second Lifen tulevaisuudesta ja opetuksesta siellä. Useimmiten tekee mieli vastata, että mistä minä voin tietää – ei ole kristallipalloa  – tai sitten sitä vaan haluaa myötäillä kysyjän näkemyksiä, silloin ovat ainakin kaikki tyytyväisiä. Kysymysten myötä ja muutenkin asiaa tulee pohdittua, mutta kuka siihen voi vastata oikein? Teknologiat ja niiden nopea kehitys, ihmisten asenteet, organisaatioiden tahto resurssoida/fasilitoida/kannustaa/joskus jopa pakottaa verkko-opetuksen järjestämiseen ja moni muu asia, joita emme vielä edes osaa ajatella: ne kaikki vaikuttavat tulevaisuuteen. Kuka olisi kymmenen vuotta sitten osannut kertoa vaalitilaisuuksista Second Lifessa tai kokouksista Facebookissa?

Mitä lopullista verkossa voi olla, ja miksi pitäisi?

Opetuskäytön kysymyksissä on kyse yllättävän usein turvallisuudesta ja vakaudesta, lisäksi tietoa halutaan siitä mikä on SE lopullinen tuote, jota tullaan käyttämään. Mitä lopullista verkossa voi olla, ja miksi pitäisi? Eikö ole upeaa, että ympäristöt ja niissä käytettävä pedagogiikka kehittyvät? Veikkaan että suuri osa käyttää sovelluksia sen kummemmin ajattelematta tulevaisuutta tai turvallisuutta, mutta osa ei käytä niitä koska kokee ne turvattomiksi ympäristöiksi toimia – voidaanko tässä ohittaa ajatus tietoturvasta ja onko kyse sittenkin vain ihmisten omasta turvallisuuden kokemuksesta? Ihminen suojelee itseään pelkäämällä tuntematonta. “En ole vielä aivan vakuuttunut tuosta Facebookista”, miten niin vakuuttunut? Jos olet jo kuitenkin rekisteröitynyt, niin miten se vakuuttumisen puute estää käytön? Tästä voi vetää sen johtopäätöksen, että vaikka tieto lisää tuskaa, luo tietämättömyys lisää pelkoa – mitä sille voi tehdä?

Kuka hallitsee ja kuinka paljon?

Tänään vastaani tuli erityisen hyvä ja harvinaisen relevantti kysymys:”Mikä on taso, joka jokaisen opettajan tulisi hallita sosiaalisesta mediasta ja verkko-opetuksesta? Tarviiko kaikkien osata käyttää kaikkea? ” Tähän vastasin mielipiteeni mielelläni, vaikka toki tämäkin kysymys on haasteellinen. Vastasin kysyjälle, että ajattelen jokaisen opettajan yleissivistykseen kuuluvan tiedon siitä, mitä ovat verkko-oppimisen mahdollisuudet ja mitä sosiaalinen media tarkoittaa. En usko, että kaikista koskaan tulee aktiivikäyttäjiä, mutta toivon että organisaatiot mahdollistavat laadukkaan verkko-opetuksen suunnittelun ja toteutuksen työaikaresurssin sisällä sekä huomioivat, että hyvän verkkokurssin rakentaminen ottaa aikaa. Se ei ole sitä, että laitetaan vanhat materiaalit jakoon netissä, vaan tarvitaan näkemys verkossa rakentuvasta opetuksesta, oppimisesta = verkkopedagogiikasta. Lisäksi kerroin näkeväni tärkeänä opetuksen tukipalvelut, jotka mahdollistavat uuden oppimisen, kokeilut ja opetuksen kehittämisen verkossa. Oman kokemukseni mukaan opetusteknologiakeskusten suuri palvelutehtävä on tarjota aktiivista tukea verkko-opetuksen kynnysten ylittämiseen ja portailla kapuamiseen, mutta myös opastaa niiden sovellusten käytössä, jotka ovat olennaisia sisältötuotannon välineitä, välineitä joilla muokataan esim. kuvaa ja ääntä järkeviin julkaisuformaatteihin.

Sosiaalinen Lapua?

Itseni näen nyt verkossa sosiaalisella Lapualla. Mitä enemmän tiedän, mitä enemmän koen ja näen – mitä enemmän tietoa on verkostoissani, sitä paremmassa turvassa olen itse. Ja ainakaan en kohtaa katastrofia yksin. Elämä ei lopu siihen, että palvelu kaatuu – hankkimasi tieto tai edes verkostosi eivät katoa mihinkään verkkoyhteisön lakatessa. Hyvät käytänteet, yhteisöt ja ihmiset löytävät aina uuden tavan toimia.

Minähän olenkin ahdasmielinen? Olin…

Taidepiireissä ollaan jotenkin poikkeuksellisen luovia ja intuitiivisiä muihin verrattuna. Vai mitä?

Sivistyneenä ihmisenä en tietenkään ajattele niin, koska uskon, että luovuutta on meissä kaikissa, toteutumiskanavat vain vaihtelevat. Toinen meistä on luova työssään ja toinen puutarhassaan. Ilmeisesti olen kuitenkin jossain vaiheessa elämääni teatterikentällä omaksunut jonkin ylennysmerkin ammattitaiteilijoille, sillä muuten en osaa selittää sitä, miten tätä viikkoani on riemastuttanut niin moneen kertaan ihmisten innostus ideoida ja toteuttaa asioita, että en voinut moista ajatella löytäväni. En edes sieltä taidepiireistä, joissa työskentelin vuosia lahjakkaiden ja luovien ihmisten kanssa.

Laitosteatterin arki perustuu vuosien, kymmenien vuosien, aikana syntyneisiin rutiineihin. Ne ovat turvallisen ja kustannustehokkaan työskentelyn elinehto. Luovuus tapahtuu sille annetussa raamissa, yhteisön ja yleisön ehdoilla. Raamin koko riippuu perustoiminnan mahdollistamista vapauksista. Teatterilaiset rakastavat työtään, teatteriaan ja viettävät siellä enemmän aikaa kuin kotonaan. Ihmiset reagoivat reilusti tunteella, niin hyvässä kuin pahassa. Se on uskomaton rikkaus, josta varmasti rakentuu osa teatterilaisuutta – jokainen joka on työskennellyt ammattiteatterissa, on siinä jollain tapaa kiinni aina. Valojen lämpöä, pölyä sillalla ja katsomon portaita…aina joku kysyy, miten voit, mitä kuuluu – miten veljesi kummin kaima jaksaa?  Se on minussa aina, teatteri. Minä rakastan sitä tuoksua, joka leijuu näyttämöltä sivulämpiöön – se tuoksuu kodilta.

Kuka ei puolustasi kotiaan?  Kun sitä ajattelee tarkemmin, niin totta: yleensä jokainen lause aloitettiin sanalla ei! Ei voi, ei pysty, ei kykene – ei halua. Muutosvastarintamat murtuivat kyllä selitysten myötä, mutta välitöntä innostusta olen ainakin itse kokenut harvoin teatterin työyhteisöissä! En siis tarkoita, että teatterissa ei olisi innostavia ihmisiä, teoksia tai tilaisuuksia innostua – kaikki on vain tehokkaasti paketissa, ja innostuksen hetket omituisen intiimejä verrattuna yhteisölliseen työskentelyyn. Ideoita syötetään hallitusti, ja organisaatiossa opetellaan uusia tapoja viestiä ja tuoda tuoreita ajatuksia mutkan kautta käytäntöön. Kun “ei” siirtyi myös omaan sanavarastooni aktiivisena lauseen avauksena, päätin etsiä parempia tapoja  kehittää kulttuurilaitosten toimntaa, ja lähdin opiskelemaan.

Miten mahtavia ihmisiä olenkaan saanut työskentelemään kanssani, ja miten loistavia asioita tälläisessa ilmapiirissä voi syntyä!

Tällä hetkellä olen saanut suunnattomasti innostusta työhöni. Ennakkoluulottomat ihmiset, jotka haluavat muutosta, ovat aarre, jolloista en ole ennen löytänyt. “Loistavaa, aivan mahtavaa – mene ja tee!” Omissa korvissani se kuulostaa käsittämättömältä, hienolta – etenkin kun olen aiemmin tottunut tekemään asiat pitkän kaavan kautta ja käyttämään toisinaan suhteettoman paljon aikaa asioiden “myymiseen”. Luovuus vaatii tilaa, mutta myös kannustusta ja rohkeutta tarttua mahdollisuuksiin. Aina ei ole oikea aika, mutta innostuvat ja innostavat ihmiset täytyy päästää välissä kevätnurmille kirmailemaan. Ammattitaitoa on pitää jalat maassa, vaikka pää on pilvissä.

“Herran haltuun ja vauhti korjaa virheet! ” Duudson Hildén

Se mitä teatterista kaipaan joka ikinen päivä, on parempi puoliskoni – hän, ystäväni ja kollegani, joka innosti, kannusti ja pudotti – teki työtä kanssani rakkaudella, rakkaudesta teatteriin, joka päivä. En usko, että koskaan pystyn löytämään yhtä symbioottista ja vapauttavaa tapaa työskennellä – ja ehkä tärkeintä onkin tunnistaa ja muistaa se ilo, minkä yhdessä tekeminen ja tulosten jakaminen parhaimmillaan antaa. Ja  luottamus. Esimiehenä minun ei tarvinnut vuosiin tarkistaa, oliko asiat hoidettu – ja koin myös nauttivani itse suurta luottamusta monella tasolla. Tällaisessa tilanteessa voi keskittyä olennaiseen ja luoda uutta. Luottamus on vapautta.

Välillä on hyvä kokeilla jotain ihan uutta! Luin professori Liisa Välikankaan ajatuksia (tiiviisti mm. Ylellä) innovaatioista. Hän oli kokeillut mm. näyttelemistä oppiakseen uutta – ja löytänytkin  teatterin yhden hyvän peruslauseen: Kuinka paljon on valmis antamaan itsestään? Ideat ja innovaatiot ovat Välikankaalle työtä ja huvia. Hänen mukaansa Suomessa ajatellaan usein, kuinka idea on hyvä vain jos se toteutetaan ja se saavuttaa menestystä — ideoilla on kuitenkin itseisarvo; vaikka niillä ei rikastuisi, ne tekevät elämästä rikkaamman. Minä tykkään tehdä työtäni, ja luoda uutta. Luovuus on se elämäni rikkaus, josta en voi luopua ja etsin aina innostavan toteutumiskanavan toiminnalleni – ja olen myös valmis antamaan itsestäni.

Olen sillä tavalla hassusti rakennettu, kuten monet taidealoilla työskentelevät, ettei palkkaa työstä voi oikeasti mitata rahassa. Olen taiteilija ja tutkija, joissa molemmissa on jotain hyvin samaa. Taiteilijana tutkin työn alla olevaa teosta, etsin ja luon merkityksiä, ja lopulta maalaan ne valoillani osaksi kokonaisuutta. Tutkijana etsin ja luon merkityksiä, ja lopulta piirrän ne merkeiksi paperille. Nautin molemmista – prosessissa on jotain hyvin samaa, ja työskentelen samalla intensiteetillä. Pohdin, merkitsen ajatuksia muistiin, liitän niitä kokonaisuuteen ja hion lopulta yhdeksi teokseksi. Palaset päivällä, ja kokonaisuudet vapaasti virraten yöllä. Olen absoluuttisesti luovin paniikissa, paineessa ja väsyneenä.

Palatakseni vielä Liisa Välikankaaseen, hän on sanonut myös seuraavaa: “Ideat ovat löytöretkeilyä mahdollisuuksien maailmaan, ja puolivillit ajatukset voivat jalostua kaikkein parhaimmiksi. Siksi ideoita kannattaa heitellä muiden armoille, kehittää yhdessä eteenpäin, nauraa niille, antaa muiden vaikka varastaa”.  Vain sellaiset ideat, joita kaikki muut pitävät täysin mahdottomina toteuttaa, ovat lopulta niitä joissa on eniten sitä liiketoiminta-arvoa, Välikangas sanoo. Tätä löytöretkeilyä me toteutamme Sometussa. On ollut kiinnostavaa seurata Sometun ja sometulaisten kehittymistä. Miten käsitys tiedosta ja tiedon luomisesta muuttuu – kuinka pajon ihmiset uskaltavat antaa itsestään? Uudet tavat työskennellä, tuottaa ideoita ja innostaa vaativat suuren muutoksen organisaatiotasolla, mutta erityisesti yksilötasolla.

Kirjoitin aiemmin aivoista ja rakenteista, ja mainittakoon, että uskon meidän ihmisten olevan sen verran pieniä, ettemme voi määrittää absoluuttisesti tällaisten rakenteiden, verkostojen  merkityksiä tai nähdä universaaleja kokonaisuuksia.  Meillä on kuitenkin kyky tarkastella omaa kehitystämme ja toimintaamme. Minusta on hauskaa ja tärkeää kartoittaa oppimispolkujani – työssä, opinnoissa ja elämässä. Oppimisen oivallukset konkretisoituvat kartalla, ja vahvistavat kokemusta matkan merkityksestä. Kaikki mitä näin, tein ja opin – ehkä kasvoin hieman ihmisenä —miten mitättömän tuntuiset seisakkeet tuovat joskus suunnan matkalle?

Hyvä matka edellyttää hyvää seuraa. Viime viikolla luin lounasseurakseni (on muuten sosiaalisempaa lounastaa FB:ssa, kuin vastapäisessä intialaisessa) Venäläisen Villen kasvutarinaa ja hänen kokemuksiaan ITK:sta. Lukekaapa kaksi erilaista kokemusta 2008 ja 2009. 🙂

 

 

 

Keväällä tapahtuu kasvun ihmeitä

Ajatusten aihioista aivoja kasvattamaan

Viime ajat olen poiminut ajatuksia, ja kasvattanut edelleen työhuoneen sedimenttiarkistoja  julkaistuilla artikkeleilla, artikkeleiden pätkillä, satunnaisilla muistilapuilla ja lyhyillä drafteilla omista jutuistani. Pidän tutkijan työstä, jossa saan ja voin löytää uutta muiden ajatusten kautta. Välissä ihan asiayhteyteen kuulumattomat aiheet saavat oman pääkopan liikenteeseen.  

Tänään etsin tongue twistereitä tehdessäni pieniä pronunciation boostereita “aikani kuluksi” ja vastaani tuli artikkeli aivojen koosta.

Brain size

“That may be so, however, new scientific studies across several animal species, including humans, are challenging the notion that brain size alone is a measure of intelligence. Rather, scientists now argue, it is a brain’s underlying organization and molecular activity at its synapses (the communication junctions between neurons through which nerve impulses pass) that dictate intelligence.”

Tämä sai taas itseni pohtimaan verkostojen aktiivisuutta/ passiivisuutta – mitä muuta tarvitaan joukkovoiman lisäksi? On hyvin yksinkertaista perustaa ja ylläpitää yhteisöjä, mutta mitkä ovat ne välineet, joilla aktivoidaan x-määrää organismin jäsenistöä? Facebookin Friend Wheel on lähinnä hauskaa ajanvietettä, mutta kertoo myös kaikessa yksinkertaisuudessaan siitä, miten me ihmiset linkitymme tietoisesti ja tietämättämme toisiimme. Uskon, että jokaisen yhteisön taustalla on näitä rakenteita, joiden kausaalisuhteet ovat vieläpä ihan muuta kuin sitä pintaa , jonka yhteisössämme jaamme.  Odotan innolla Kari A. Hintikan artikkelia Sometun suhteista sekä analyysia osallistumista aktivoivista tekijöistä.

Jotenkin tuo ilmaus “molecular activity at its synapses“, jäi itselleni ajatusaihioksi – mikä on pienin aktivoitava yksikkö ja millaisen reaktion molekyylitason liikehdintä yhteisössä voi aiheuttaa? Miten kannustan ja aktivoin omaa yhteisöäni osallistumaan, aktivoinko avaamalla aihetta vai antamalla vapautta ja tilaa luovuudelle muotoutua juuri omanlaisekseen? Millainen syöte on paras missäkin yhteydessä?

Oma aktiivisuuteni lähtee useimmiten omasta uteliaisuudestani, oppimisen halustani, käytännön tarpeestani tai vain ilosta toimia yhdessä. Useat yhteisöt sisältävät eri toimintoja, jotka ruokkivat näitä kaikkia – mutta miten eväs saadaan maistumaan gourmeelta?

Viime aikoina olen törmännyt kieleen liittyviin ongelmiin enemmän kuin moniin vuosiin; ei riitä että puhutaan suomea tai englantia – tarjottavan informaation tulee olla myös tuttua. On aika haastavaa kääntää “tutuksi” asioita vastaanottajille, joille kaikki on uutta ja minun kieleni kai lähinnä kiinaa. En ole vielä keksinyt tähän mitään muuta ratkaisua kuin sinnikkään selittämisen konkretian kautta ja pyhän yksinkertaistamisen – uteliaisuutta tosin voi herättää ja ylläpitää visuaalisuuden kielellä, kielellä joka on kaikille yhteinen.

Näinhin sanoihin palaan taas kun rakkaani CSS selättää daamin taas hetkeksi – silläkin on tarkoitus, kuten kaikella elämässä!

Erontekoja

Tästä blogistä näyttääkin tulevan mielenkiintoinen kombinaatio, jossa havainnot verkossa, verkostot IRL ja se real life kaikessa karuudessaan menevät riemukkaasti sekaisin. Mutta kai se niin täytyy ollakin ihmisellä, joka liikkuu verkossa, elää verkostoissa ja palaa tässä hetkessä. Tämä kirjoitus on juuri tästä hetkestä, verkosta ja verkostoista – mutta pientä taustaa pohjaksi.

Olen elänyt verkossa jo kauan, ja sosiaalinen kanssakäyminen toisten ihmisten kanssa verkossa on ollut kiinnostukseni kohde alusta alkaen. Siirryin sujuvasti matopelin ohjelmoinnista irc-kanaville vuonna omppu ja planeetta, ja viehätyin maailmasta, jossa maantieteellinen etäisyys häviää. Osittain olen varmastikin “verkottunut” epämääräisten työaikojen ja lukuisten asuinpaikkojen myötä, mutta ehkä siinä on muutakin. Olen tavannut verkossa – verkosta – loistavia ihmisiä, joista osa on parhaita ystäviäni tänä päivänä. Ensimmäisen aviomieheni löysin verkosta, lastani odotin verkossa, synnytykseni kirjattiin verkkoon ja nyt teen eroa verkossa. Suhteet verkossa ovat rakentuneet eri tavoin, osaa ihmistä en ole koskaan tavannut IRL, osaan olen saanut yhteyden verkon kautta ja suhde on jatkunut vain IRL, osa ystävyyssuhteistani liikkuu sujuvasti molemmissa.

Yllätyksekseni, minulla on ollut monta päivää pakottava tarve päivittää henkilökohtaista elämääni koskevia tietoja verkossa. Nyt oli aika tehdä se. It is complicated with – statuksen muutos FB:ssä, kertoo siitä, että olen päätökseni tehnyt – mutta edelleen naimisissa. Statuksen päivittämisestä keskustelin samaan aikaan FB:n chatissa ystäväni kanssa, pohtien mieheni reaktiota siihen, ja saman keskustelun aikana otsikoin myös perheblogini (jota tosin olen aina päivittänyt minä) uusiksi. Se on nyt Sannan ja Seelan blogi. Siellä on maailman rakkaimman lapsen päivät tallennettuna rakkaudella. En tiedä miten mieheni näihin päivityksiin reagoi, rekisteröikö niitä edes ja millä vakavuudella. Enkä oikeastaan suuremmin välitä. Mutta kiinnostavaa on se, miksi koin itse tarpeelliseksi päivittää statukset ja blogin? Millä intensiteetillä oikeastaan jäsennänkään elämääni, ja missä formaatissa? Mikä merkitys asioilla loppujen lopuksi on?

Maailma on täynnä kulttuurisia koodeja, jotka kertovat pikaisesti kanssaihmisillemme informaatiota meistä ja elämästämme. Vihkisormus on symbolinen rakkauden kehä, joka kertoo sitoutumisesta ja jatkuvuudesta. Sormus oli helppo jättää pois, statuksien päivittämistä mietin paljon pidempään. Sormus on jotenkin niin helppo solauttaa takaisin, mutta statuksen päivitys onkin jotain “virallisempaa”. Fyysisesti tosin ihan yhtä pieni ele, mutta jostain syystä itselleni yllättävän merkityksellinen. Vai onko se oikeasti yllätys?

FB:n infon päivityksen vahvistaa aina myös kumppani, kukaan ei voi olla erossa tai naimisissa toisen sitä hyväksymättä. Se kuulostaa naurettavalta, kun sitä ajattelee, mutta sitähän juuri teen – hyväksytän eroa miehelläni? Blogin yleistietojen päivitys taas kertoo, että minulla on uusi yksikkö elämässäni. Se=me olemme nyt minä ja tyttäreni, joka on muuten oikeastaan aika hyvä paketti. Meillä on hyvä yhdessä, ja rauha kodissa.

Olen aina kuvitellut, että parisuhteessa vastakohdat täydentävät toisiaan. Olen aina tehnyt työtä intohimolla – ja hakenut rinnalleni ihmistä, joka ottaa löysin rantein – kuvitellen, että itsekin rentoudun siinä samalla. En ole koskaan (no, tuskin koskaan 🙂 ) sortunut taiteilijaretkuihin, siksi että voin pitää työn ja vähäisen vapaa-ajan erillään. Olen ajatellut, että erilaisuus tuo näkökulmia tarkastella tätä elettävää elämää ja maailman menoa. Järjellä ymmärrän, että parisuhteessa täytyy olla myös yhteisiä jaettavia. Jatkossa lupaan viihtyä kaltaisteni seurassa niin verkossa kuin tässä elämässä – näkökulmat, ne löytyvät kun vain muistaa katsella ympärilleen.