Etätyöstä ajankäytön muutokseen

Unelma etätyöstä

Vuosia sitten maalailtiin vahvaa kuvaa elävistä maalaiskylistä, jotka nousevat hiljaiselosta uuteen kukoistukseensa etätyön ja –työläisten myötä. Tänä päivänä työtä tehdään yhä enemmän kotitoimistoilta ja myös niiltä maaseudun kesäasunnoilta, mutta mielletäänkö työ etätyöksi siinä merkityksessä kuin sitä joskus visioihin kirjoitettiin vai mistä on kyse?

Aikakäsityksen ja ajankäytön muutos

Uskon, että etätyön markkinointi ja mahdollistaminen eri sektoreilla on vaikuttanut suuresti eritoten aikakäsityksen ja ajankäytön muutokseen, vaikka etätyön visio ei olekaan toteutunut. Päivät eivät jakaudu enää selvästi työ- ja vapaa-aikaan, vaan mikäli työn luonne sallii, jaksottavat monet tehtäviään itselleen ja työlleen parhaalla ja tehokkaalla tavalla. Itse olen armottoman hidas aamuisin, tehokkain klo 16 jälkeen ja luovin illalla yhdeltätoista. Pääsääntöisesti olen voinut jaksottaa työni koko työhistoriani ajan parhaan näkemykseni mukaan, ja nauttinut vaihtelevista työajoista, jolloin olen voinut tehdä aina sitä mikä siihen aikaan päivästä on tuntunut tuottavimmalta. Työn tekeminen hajautuu, ja työaika rytmittyy vaihtelevasti niin yksittäisinä päivinä kuin pidemmälläkin aikavälillä tarkasteltuna. Aikaekonomian ja mukavuuden hengessä tämä tarkoittaa työskentelyä yhä useammin muualla kuin varsinaisella työpisteellä.  Joustava kokonaistyöaika ja etätyömahdollisuus ovat usein sekä työnantajan että työntekijän etu. Jos esimerkiksi myyntimiehen asiakkaat ovat toisella mantereella, ei hänen puhelimensa soi juurikaan suomalaisen virka-ajan puitteissa, vaan heidät on palveltava silloin kuin se heille sopii.  Verkkokurssin tutor  esimerkiksi taas saa kysymyksiä kaikkina mahdollisina vuorokauden aikoina. Etätyön sijaan työtä voidaan nimittää vaikkapa e-työksi, joka viittaa laajempaan tieto- ja viestintäteknologian hyväksikäyttöön työssä ja liiketoiminnassa. 

Se, että työajan ja vapaan suhde jaksottuu eri tavalla kuin kellokortilla, on kuitenkin tekijälleen toisinaan haasteellista ja vaatii hyvää suunnittelua. Kun teattereissa otettiin 90-luvun puolivälissä käyttöön kokonaistyöaika, seurasi iloinen 10-vuotinen, jonka aikana todettiin, että toimiessaan se on loistava etu sekä työnantajalle että –tekijälle. Samalla selvisi kuitenkin, että joissain tehtävissä ja erityisesti joidenkin henkilöiden kohdalla se ei toimi koskaan – työtunnit eivät koskaan tasaantuneet vaikka tehtäviä jaettiin kuinka uudelleen tai työtapoja ja -välineitä kehitettiin. Myös uuden työaikajärjestelmän käyttöönotto vei aikaa ennen kuin työsopimukset, työnsuunnittelu, palkkaus  ja raportointi saatiin toimimaan kaikkia osapuolia tyydyttävällä tavalla.

Taidealoilla työ- ja vapaa-aika ovat ihan perinteisesti lomittuneet monella, mutta näen, että lomittuminen on yhä yleisempää alasta riippumatta. Sen sijaan, että tehtäisiin etätyötä, on työ ja siihen liittyvät kiinnostuksen kohteet, opinnot tai projektit käden ulottuvilla koko ajan.

Oppimien on luonnollinen osa työtä ja elämää

Samaan aikaan kuin etätyön unelmaa markkinoitiin, korostettiin vahvasti elinikäisen oppimisen merkitystä. Itse jaksan aina hämmästellä tavatessani ihmisiä, jotka kertovat, että eivät ole tarvinneet yhtään kurssia työssään 20 vuoteen: ”että ollaan sillä lailla ammattimiehiä”. Näitä ammattimiehiä on toki omassakin ikäluokassani, mutta suhteellisen vähän. Omasta kokemuksestani olemme ikäpolvi, joka viihtyy koulun penkillä ja opiskelee tavoitteellisesti sekä usein myös tutkintoon tähdäten. Oppiminen, tavoitteiden saavuttaminen ja oman itsensä toteuttaminen koetaan merkityksellisiksi oman jaksamisen ja  työssä viihtymisen kannalta.

En tiedä juontaako sukupolveni innostus formaaliin oppimiseen, ja oppimiseen ylipäätään, siihen työmarkkinatilanteeseen, johon 90-luvulla alun perin valmistuimme – siis työttömyyteen ja pätkätöihin – vai onko kyse jostain suuremmasta muutoksesta, joka liittyy enemmän vallitsevaan kulttuuriin kuin yhden sukupolven kokemaan vaikeaan työllisyystilanteeseen? Haluan uskoa näin, vaikka tutkimukset osoittavatkin, että epävarmuus tulevaisuudesta on usein suurin moottori oppia ja opiskella. Vaikka omalla alallani opiskelijat revittiin töihin vielä koulunpenkiltä (minä mukaan luettuna), silti meidät valistettiin hyvin pätkätyöläisen tulevaisuuteen ja olemaan odottamatta vakituisia virkoja. Opetettiin sukupolveksi, jonka alkupalkat ovat olleet suhteessa alhaisimmat 30-luvun jälkeen, ja joka poikkeuksetta tekee paljon muita töitä kuin oman alansa tehtäviä. Kaikkiruokaisiksi, vähään tyytyviksi tekijöiksi, joille on ilo ja onni saada mitä tahansa työtä kunhan sitä on. Aiemmin suuri osa ammatinvaihtajista teki ratkaisunsa terveydellisten tai muiden konkreettisten syiden perusteella, mutta nyt alalta toiselle ajaudutaan yhä enemmän työtilaisuuksien ja –kokemuksen myötä. Toisaalta monet ovat myös sinnikkäästi etsineet oman alansa työtä, jolla on henkilökohtainen merkitys, sillä rahaa eivät kaikki koe parhaaksi palkkioksi – vaan oman oppimisen, kehittymisen ja työstä saadun tyydytyksen. Lähtökohtaisesti ihminen oppii koko elämänsä ajan, ja viisastuu matkallaan myös ajan myötä, jos hyvin käy.

Yhtä kaikki sukupolvelleni on leimallista oppiminen, eikä sitä kukaan mitenkään nimeä elinikäiseksi projektikseen – se kuuluu elämään!

Suomalainen vapaa-aika

”Työ on työtä ja vapaa-aika vapaata” ei pidä enää paikkaansa. Riitta Jallinoja kirjoittaa teoksessa Suomalainen vapaa-aika , kuinka suomalaiset kategorioivat ajankäyttönsä nykyisin kolmeen lokeroon: työhön, perheeseen ja vapaa-aikaan. Vapaa-aika on yksilön omaa aikaa, jolloin voi halutessaan tehdä vaikka töitä tai opiskella.  Uudelle vuosituhannelle on leimallista familismi, perhekeskeisyys, johon liittyy entistä korostuneemmin käsitys myös perheen yhteisestä vapaa-ajasta perheen ja kodin yleisesti tärkeäksi kokemisen lisäksi. ”Laatuaikaa lapsille” on vaihtunut kymmenessä vuodessa perheen yhteiseksi ajaksi, perheajaksi.  Jotenkin omassa lähipiirissäni näen sen, että työ ja vapaa-aika voivat lomittua ja joustaa keskenään, mutta perheaika tosiaan on perheen aikaa. Ja niin sen kuuluu ollakin – aikaa perheelle, mutta myös ystäville.

Suomalaiset perheet elävät yhä tiiviimmin, ja ystävyyssuhteet painottuvat toimistoystävyyden ja välillisten kontaktien kuten lasten koulun tai harrastusten kautta syntyviin tuttavuuksiin. Tuula Melkas on tehnyt tutkimusta suomalaisten sosiaalisuudesta, ja tulokset ovat aika pelottavaa luettavaa. Jopa neljäsosa 50-vuotiaista ei osaa oikein määritellä, onko heillä ystäviä vai ei ja osa tästä ryhmästä ilmoittaa suoraan, ettei heillä ole yhtään ystävää . Tuntuu karulta, kun Ylen Elävä arkistokin jakaa dokumentteja hautajaisista, joissa ei ole yhtään vierasta. Jokainen tarvitsee ihmisen lähelleen – elämässä ja kuolemassa.

Tulevat sukupolvet

Olen nyt kovasti innoissani Don Tapscottin Grown up digitalista ja uskon, että tulevat sukupolvet jakavat yhä enemmän aikaansa toisin kuin ennen. Työ- ja vapaa -aika lomittuvat uudella tapaa moniajoksi, jossa avoimet tilat mahdollistavat aidon oppimisorientaation syntymisen sosiaalisten syötteiden tukemana. Erilaisten asioiden seuraaminen edistänee myös myönteistä suhtautumista erilaisuuteen. Toivon, että joustavat viestintätavat mahdollistavat ystävyyssuhteiden jatkumisen yli 20 vuotiaina, joka taas Liikkasen (emt.) mukaan on tänä päivänä se rajapyykki, jossa ystävyyksien vaaliminen alkaa hiipua.