Sosiaalinen Lapua?

Turvallisuuden tunne

Pidän pitkien matkojan ajamisesta autolla ihan yksinäni, sillä silloin on aikaa ajatella. Kuunnella hyvää musiikkia ja ajatella kaikessa rauhassa – molemmat luksusta tässä vaiheessa elämää.  Erityisesti nautin ajamisesta Pohjanmaalla tai Kainuun korpimaisemissa, sillä siellä ei liikenne häiritse turhaan keskittymistä. Ystäväni sanovatkin, että minulle sopivin paikka asua olisi Lapua – keskellä avaria peltoja, jotka jatkuvat silmänkantamattomiin. Liekö tarkoittavat tuulen tuivertamaa Niskavuorta, mutta olen tulkinnut sen niin, että he tunnistavat haluni nähdä kauas – hahmottaa suuria kokonaisuuksia. Nautin pohjoisen teistä ja maisemista, joissa näkyvyys lasketaan usein kilometreissa. Se luo turvallisuutta, kun mikään vaara ei pääse yllättämään ja rauhassa ehtii myös pysähtyä ihailemaan porotokan kulkua aamukasteiselta suolta toiselle.  

Toisentyyppistä turvallisuutta pohdin eilen illalla nukuttaessa pientä tytärtäni. Hän nukkuu vielä pinnasängyssä, pehmeässä tiiviissä pesässään, johon hän osaa itse kiivetä, mutta ei sieltä vielä pois. Olimme edellisenä päivänä käyneet katsomassa hänelle lastensänkyä, sellaista matalaa, josta ja johon pääsee pikkuinenkin itse. Ajatuksena itselläni oli paitsi varmistaa, ettei lapsi putoa sieltä kiivetessään, mutta rehellisyyden nimissä myös oma mukavuuteni – ei tarvitsisi enää öisin nousta, vaan saisi rauhassa odottaa peiton alla pientä unikaveria kainaloon nukkumaan. Tyttö ei löytämästämme sinisestä sievästä sängystä innostunut, vaan totesi haluavansa oman sängyn. Siinä pesässään nukkuvaa lasta katsellessani jäin pohtimaan turvallisuuden kokemusta. Kuinka hän nukkui tyytyväisenä suojassa kaikelta pahalta, pienessä mytyssä, omassa maailmassaan. Mikä oikeus minulla on nostaa hänet pois pienestä pesästään – isojen tyttöjen sänkyyn ja avaraan maailmaan?

Isoveljen huomassa

Sosiaalisen median maailmaan liittyy yhtälailla kysymys turvallisuudesta. Paitsi varsinaisesta tietoturvasta, myös yksilön kokemasta turvallisuudesta. Mihin voin ja uskallan rekisteröityä, mihin tietojani käytetään? Kuten tässä maailmassa myös verkossa liikutaan eri tavoin. Toinen katselee kauas ja poimii yksityiskohtia kokonaisuudesta, toinen kiipeää kurkistamaan uuteen yhteisöön, eikä osaakaan sieltä enää pois. Osa käyttää vain pientä määrää palveluja, usein niitä jotka koetaan osaksi main streamia ja sitä kautta turvallisiksi. Toiset taas kulkevat laajalla skaalalla hyvin erilaisissa yhteisöissä liikkuen, jakaen ja tuottaen sisältöä aktiivisesti. Mikä on turvallisuutta verkossa? Voiko siellä nähdä kauas? Onko oma pieni verkkoyhteisö suojassa kaikelta pahalta? Voiko ja pitääkö maailman olla vakaa ja lopullinen? Verkossa? Tässä elämässä?

Opetusteknologia 2020

Olen usein joutunut vastaamaan  kysymykseen siitä, missä näen opetusteknologian mahdollisuudet viiden tai kymmenen vuoden kuluttua. Vakituisiin kysymyksiin, joita minulle esitetään ammatillisessa kanssakäymisessä, kuuluvat myös tiedustelut Second Lifen tulevaisuudesta ja opetuksesta siellä. Useimmiten tekee mieli vastata, että mistä minä voin tietää – ei ole kristallipalloa  – tai sitten sitä vaan haluaa myötäillä kysyjän näkemyksiä, silloin ovat ainakin kaikki tyytyväisiä. Kysymysten myötä ja muutenkin asiaa tulee pohdittua, mutta kuka siihen voi vastata oikein? Teknologiat ja niiden nopea kehitys, ihmisten asenteet, organisaatioiden tahto resurssoida/fasilitoida/kannustaa/joskus jopa pakottaa verkko-opetuksen järjestämiseen ja moni muu asia, joita emme vielä edes osaa ajatella: ne kaikki vaikuttavat tulevaisuuteen. Kuka olisi kymmenen vuotta sitten osannut kertoa vaalitilaisuuksista Second Lifessa tai kokouksista Facebookissa?

Mitä lopullista verkossa voi olla, ja miksi pitäisi?

Opetuskäytön kysymyksissä on kyse yllättävän usein turvallisuudesta ja vakaudesta, lisäksi tietoa halutaan siitä mikä on SE lopullinen tuote, jota tullaan käyttämään. Mitä lopullista verkossa voi olla, ja miksi pitäisi? Eikö ole upeaa, että ympäristöt ja niissä käytettävä pedagogiikka kehittyvät? Veikkaan että suuri osa käyttää sovelluksia sen kummemmin ajattelematta tulevaisuutta tai turvallisuutta, mutta osa ei käytä niitä koska kokee ne turvattomiksi ympäristöiksi toimia – voidaanko tässä ohittaa ajatus tietoturvasta ja onko kyse sittenkin vain ihmisten omasta turvallisuuden kokemuksesta? Ihminen suojelee itseään pelkäämällä tuntematonta. “En ole vielä aivan vakuuttunut tuosta Facebookista”, miten niin vakuuttunut? Jos olet jo kuitenkin rekisteröitynyt, niin miten se vakuuttumisen puute estää käytön? Tästä voi vetää sen johtopäätöksen, että vaikka tieto lisää tuskaa, luo tietämättömyys lisää pelkoa – mitä sille voi tehdä?

Kuka hallitsee ja kuinka paljon?

Tänään vastaani tuli erityisen hyvä ja harvinaisen relevantti kysymys:”Mikä on taso, joka jokaisen opettajan tulisi hallita sosiaalisesta mediasta ja verkko-opetuksesta? Tarviiko kaikkien osata käyttää kaikkea? ” Tähän vastasin mielipiteeni mielelläni, vaikka toki tämäkin kysymys on haasteellinen. Vastasin kysyjälle, että ajattelen jokaisen opettajan yleissivistykseen kuuluvan tiedon siitä, mitä ovat verkko-oppimisen mahdollisuudet ja mitä sosiaalinen media tarkoittaa. En usko, että kaikista koskaan tulee aktiivikäyttäjiä, mutta toivon että organisaatiot mahdollistavat laadukkaan verkko-opetuksen suunnittelun ja toteutuksen työaikaresurssin sisällä sekä huomioivat, että hyvän verkkokurssin rakentaminen ottaa aikaa. Se ei ole sitä, että laitetaan vanhat materiaalit jakoon netissä, vaan tarvitaan näkemys verkossa rakentuvasta opetuksesta, oppimisesta = verkkopedagogiikasta. Lisäksi kerroin näkeväni tärkeänä opetuksen tukipalvelut, jotka mahdollistavat uuden oppimisen, kokeilut ja opetuksen kehittämisen verkossa. Oman kokemukseni mukaan opetusteknologiakeskusten suuri palvelutehtävä on tarjota aktiivista tukea verkko-opetuksen kynnysten ylittämiseen ja portailla kapuamiseen, mutta myös opastaa niiden sovellusten käytössä, jotka ovat olennaisia sisältötuotannon välineitä, välineitä joilla muokataan esim. kuvaa ja ääntä järkeviin julkaisuformaatteihin.

Sosiaalinen Lapua?

Itseni näen nyt verkossa sosiaalisella Lapualla. Mitä enemmän tiedän, mitä enemmän koen ja näen – mitä enemmän tietoa on verkostoissani, sitä paremmassa turvassa olen itse. Ja ainakaan en kohtaa katastrofia yksin. Elämä ei lopu siihen, että palvelu kaatuu – hankkimasi tieto tai edes verkostosi eivät katoa mihinkään verkkoyhteisön lakatessa. Hyvät käytänteet, yhteisöt ja ihmiset löytävät aina uuden tavan toimia.