Ilmiöpohjainen oppiminen ja motivaatio

Jatkoa aikaisempaan pohdintaani arvioinnista

”Tavoiteorientaatioiden ajatellaan kuvastavan oppilaan ajatusta siitä, miksi hän tekee tehtävää ja toivoo onnistuvansa siinä tai vaihtoehtoisesti yrittää välttää suoritustilannetta”

(Veermans M.& Tapola, A. Motivaatio ja kiinnostuneisuus teoksessa Järvelä S. & Häkkinen P. & Lehtinen E.2006. Oppimisen teoria ja teknologian opetuskäyttö, 67)

Olen saanut tutustua Otavan Opiston ilmiöpohjaiseen oppimiseen verkossa, ja pilotit vaikuttavat kovin kiinnostavilta. Jäin kuitenkin pohtimaan opiskelijan motivaatiota tarttua tehtäviin, joiden aiheet sinällään kiinnostavat, mutta jonka tulosten arvioinnista opiskelijalla ei ole selvää kuvaa prosessin alussa. Suuri osa oppilaitoksen ympäristöissä tarjoamasta oppimisesta tähtää kuitenkin joko tutkintoon tai tiettyyn määrään tunnustettuja suoritteita. Tuntuu helpolta ajatella nuoren, jolla on paljon muutakin elämässään juuri sillä hetkellä ajautuvan helposti verkkokurssilla välttämisorientaatioon, jossa hän tekee vain sen mikä on pakko, minimi. Mutta entä jos suorituksen, pakon, alarajaa ei ole määritelty? Millaisilla eväillä synnytetään oppimisorientaatio, jonka tavoitteena on oppiminen opittavan asian itsensä vuoksi, eikä esimerkiksi oppimiseen sijaan tarve suorittaa, selvittää tehtävät paremmin kuin muut ryhmän opiskelijat?  Voin hyvin ajatella innostuksen löytyvän esimerkiksi taideaineiden opiskelijoille, jotka tutkisivat ilmiötä nälkäsinä joka tapauksessa, mutta haasteelliselta malli tuntuu erityisesti esimerkiksi lukion aineiden osalta, jossa kaikki ei voi kiinnostaa kaikkea, vaikka näkökulmaa voikin säätää ja kääntää.

Veermansin ja Tapolan (2006, 67) mukaan opiskelija tulkitsee itselleen sopivan orientaation tehtävän annosta ja palautteesta. Tehtävän ohjaus ja siihen liittyvä arviointi rakentavat oppilaalle käsityksen siitä millaista suoritusta häneltä odotetaan. Entä kun arviointikriteerit ovat avoimet, ja mahdollisten suoritusten määrä ja arviointiperusteet muotoillaan vasta tehtävän sulkeuduttua? Millaisen kokemuksen opiskelija saa prosessista, mikä häntä kannustaa oppimaan ja käyttämään aikaansa tuotoksen valmistamiseksi? Ovatko oppimistulokset parempia vai heikompia kuin saman aiheen selkein etukäteistiedoin arvioinnista suorittaneet? Miten tällainen menetelmä toimii eri ikäkausilla? Olen monelta opettajakollegalta kuullut kuinka päinvastoin selkeät suorite versus arviointi kriteeristöt antavat aikuisopiskelijoille vapauden oppimiseen, vapauden valita minkä tasoiseen suoritteeseen käyttävät aikaansa ja kuinka paljon? Pidän selkeistä kriteereistä itsekin – voin asettaa realistiset tavoitteet ja allokoida resurssini. Onko toisen oppijan aika arvokkaampaa kuin toisen? Miten käytettyä aikaa mitataan, kuka päättää ajan arvon?

Advertisements