En halua rakastella

Tänä aamuna saatoimme Mummun viikon vierailun jälkeen junalle. Pikkuneitini vilkutti reippaasti, ja käsikädessä kävelimme takaisin autolle. “Mihin mennään?” vastasin, että omaan kotiin äidin autolla. Tämä oli selvästikin väärä vastaus, ja kaksivuotiaani töpsäytti istumaan sille sijalleen keskelle aseman ei-niin-hygieenistä pihaa valkoisessa kukkamekossaan. Oi äitiyden onnea ja autuutta, ipana kainaloon ja menoksi, vaikka protestit kuuluivat varmaan Keskustorille saakka. Kun pääsin kiristämään lasta turvavöihin, oli neiti muotoillut jo tutun “äiti ei saa rakastaa minua” ihan uuteen uskoon. Ilmeisesti tarkoitus oli ilmaista, että just nyt ei olla äidin kanssa rakkaita, vaan se mitä kuului oli “En halua rakastella äitin kanssa!” Maailman kummallisuuksia ei ole vielä noin syvällisesti tarvinut selvittää, mutta luulen että kyseessä oli samanmoinen sanapari kuin olla sylissä (yksin huomion kohteena) – sylkytellä (halitaan yhdessä)  tai hyppiä-hypitellä… lauleskelua unohtamatta. Pirpanani puhuu paljon ja koko ajan – keneltä lie oppinut – ja on mahtavaa seurata joka päivä kehittyvää kieltä ja ilmaisun rikkautta, johon hän pyrkii puheessaan! Vaikka siitä sitten tuleekin vielä joskus niitä tilanteita, että kaupan kassalla on äiti korvat punaisena ja lapsi kysyy edelleen kovaan ääneen, että “miksi”? Kuulemma moni vanhempi on tämän kokenut – ihan vaan sitä odotellessa 🙂 . 

Samaan aikaan olen saanut pohtia myös omaa ilmaisuani, miten käytän kieltä eri tilanteissa, millaista kieltä ja mihin tarkoitukseen? Yleensä ihmiset tarkastelevat omaa ilmaisutapaansa vasta vahingon tapahduttua, mutta nyt olen aktiivisesti koittanut selvittää myös muille miten minä toimin, jotta yhteinen kieli löytyykin jo kättelyssä. Mutta ehkä se yhteys toisilla on luonnostaan? Joskus olen jopa ajatellut, että ainoa asia mihin horoskoopeissa uskon, on henkilön kielellinen “luonne”, tapa kommunikoida – viestinnän teoriasta en ole nimittäin löytänyt yhtään hyvää selitystä sille, miten itse kommunikoin tehdessäni luovaa työtä, ja miksi vain harvat hyppäävät virtaan kanssani, kylmää vettä pelkäämättä.

Irralliset lauseet kasvattavat kappaleet ympärilleen

Suomalainen arvostaa selviä ilmauksia, joissa on valmis ajatus, päätös tai toimenpide-ehdotus – ehkä joskus kysymys? Luovan prosessin aikana käytän puhuttua kieltä välineenä itselleni ajatusten konkretisoinnissa. Puhun ja puhun ja puhun. Yksi kuuntelijani voi osata kommentoida ja edistää omaa prosessiani, olla peilini, jossa tarkastelen omaa tuotostani – toinen ymmärtää, että rakennan puheella valmista ajatusta ja tarvitsen vain kuuntelijan juuri sillä hetkellä, kolmas (joita on eniten) ei tajua tuon taivaallista selityksestäni, kokee sen ajanhukkana ja ahdistuu, kun prosessissa ei ole, eikä tule mitään “valmista”. Itseäni ärsyttää, kun avautumisen jälkeen kysytään, että “mitä nyt siis tehdään”? “Miten niin tehdään, en minä tiedä”, on silloin juuri väärä vastaus minulta, ja useimmiten kuittaan jollain merkityksettömällä  tehtävänannolla koko homman. Keskustelu on ollut itselleni arvokas, ihan ilman konkreettisia tuloksia tai päätöksiä. Teen puhuessani juuri sitä samaa, mitä teen kirjallisissa töissä rakentaessani palasista kokonaisuuksia – irralliset lauseet kasvattavat kappaleet ympärilleen.

Pyhä luovuuden virta

Miksi toiset sitten ymmärtävät työtapaani hyvin tai ainakin ymmärtävät kuunnella? Jos horoskoopeilla ei voi selittää tätäkään, uskon että samanlaiset viestijät tunnistavat toisensa. Kaksi peiliä vastakkain saavat aikaan loputtoman säteiden leikin ja tuloksena on pyhä luovuuden virta. Nautitaan aidosti yhdessä tekemisestä, ja annetaan vetoapua vuorotellen.

Toinen selitykseni sille, miksi tietyt ihmiset kommunikoivat toisia paremmin keskenään, on yhteinen käsitys tiedosta ja sen rakentumisesta. Kaikki virtaa, kuten Anne Rongas joskus otsikoi esityksensä sosiaalisesta mediasta. Tietovirrassa eläminen pakottaa valikoimaan, ja koostamaan itselleen tarpeellisen informaation sopiviksi yksiköiksi. Kaikkea ei voi, eikä tarvitse hallita, mutta tiedon pirstaleista on pystyttävä rakentamaan sellainen tietovarasto, jolla voi toimia tässä päivässä. Pidän yhdessä tekemisestä, jossa prosessi on usein se kaikista antoisin kokemus – ollaan yhdessä matkalla kohti päämäärää.

Saanko keskeyttää?

Luulen, että käytettävillä viestintävälineillä on myös merkitystä. Vaikka se usein kategorisoidaankin kielen köyhtymiseksi, uskon, että erilaisten pikaviestien kieli myös vapauttaa perinnäisistä tavoista tuottaa tietoa näkyväksi. Yhteinen ymmärrys siitä, mihin ja millaista kieltä käytetään on kuitenkin tärkeää – todellista rikkautta on se, että osaamme leikkiä kielellä ja varioida viestintätapojamme välineen, tilanteen ja vastaanottajan mukaan.

Pidän keskieurooppalaisesta kulttuurista, jossa toisen keskeyttäminen osoittaa aitoa mielenkiintoa puhujaa ja hänen aihettaan kohtaan. Keskeytän, kommentoin ja puhun päälle – paha tapa, mutta innostusta on vaikea pidätellä, jos on grammarin neulalla rokotettu. Mutta toisaalta esimerkiksi chatissa toinen keskeytetään koko ajan, virta on nopeaa – ja toisinaan tosi hedelmällistä.  Totta myös, että jos et malta odottaa toisen kirjoittavan lausetta loppuun, voit ymmärtää ihan väärin ja vastauksellasi johtaa keskustelun syviin vesiin – tai sitten iloiseen uuteen tuuleen, joka on mahdollisuus nähdä asioita toisin.  Vapaus kommentoida ja osallistua on sitä sosiaalista Lapuaa, jota pidän yksilön vapautena, vapautena viestiä juuri niillä välineillä ja sellaisella kielellä, jonka kokee omakseen. Vapautena luoda ja tuottaa tietoa – yhdessä.