Etätyöstä ajankäytön muutokseen

Unelma etätyöstä

Vuosia sitten maalailtiin vahvaa kuvaa elävistä maalaiskylistä, jotka nousevat hiljaiselosta uuteen kukoistukseensa etätyön ja –työläisten myötä. Tänä päivänä työtä tehdään yhä enemmän kotitoimistoilta ja myös niiltä maaseudun kesäasunnoilta, mutta mielletäänkö työ etätyöksi siinä merkityksessä kuin sitä joskus visioihin kirjoitettiin vai mistä on kyse?

Aikakäsityksen ja ajankäytön muutos

Uskon, että etätyön markkinointi ja mahdollistaminen eri sektoreilla on vaikuttanut suuresti eritoten aikakäsityksen ja ajankäytön muutokseen, vaikka etätyön visio ei olekaan toteutunut. Päivät eivät jakaudu enää selvästi työ- ja vapaa-aikaan, vaan mikäli työn luonne sallii, jaksottavat monet tehtäviään itselleen ja työlleen parhaalla ja tehokkaalla tavalla. Itse olen armottoman hidas aamuisin, tehokkain klo 16 jälkeen ja luovin illalla yhdeltätoista. Pääsääntöisesti olen voinut jaksottaa työni koko työhistoriani ajan parhaan näkemykseni mukaan, ja nauttinut vaihtelevista työajoista, jolloin olen voinut tehdä aina sitä mikä siihen aikaan päivästä on tuntunut tuottavimmalta. Työn tekeminen hajautuu, ja työaika rytmittyy vaihtelevasti niin yksittäisinä päivinä kuin pidemmälläkin aikavälillä tarkasteltuna. Aikaekonomian ja mukavuuden hengessä tämä tarkoittaa työskentelyä yhä useammin muualla kuin varsinaisella työpisteellä.  Joustava kokonaistyöaika ja etätyömahdollisuus ovat usein sekä työnantajan että työntekijän etu. Jos esimerkiksi myyntimiehen asiakkaat ovat toisella mantereella, ei hänen puhelimensa soi juurikaan suomalaisen virka-ajan puitteissa, vaan heidät on palveltava silloin kuin se heille sopii.  Verkkokurssin tutor  esimerkiksi taas saa kysymyksiä kaikkina mahdollisina vuorokauden aikoina. Etätyön sijaan työtä voidaan nimittää vaikkapa e-työksi, joka viittaa laajempaan tieto- ja viestintäteknologian hyväksikäyttöön työssä ja liiketoiminnassa. 

Se, että työajan ja vapaan suhde jaksottuu eri tavalla kuin kellokortilla, on kuitenkin tekijälleen toisinaan haasteellista ja vaatii hyvää suunnittelua. Kun teattereissa otettiin 90-luvun puolivälissä käyttöön kokonaistyöaika, seurasi iloinen 10-vuotinen, jonka aikana todettiin, että toimiessaan se on loistava etu sekä työnantajalle että –tekijälle. Samalla selvisi kuitenkin, että joissain tehtävissä ja erityisesti joidenkin henkilöiden kohdalla se ei toimi koskaan – työtunnit eivät koskaan tasaantuneet vaikka tehtäviä jaettiin kuinka uudelleen tai työtapoja ja -välineitä kehitettiin. Myös uuden työaikajärjestelmän käyttöönotto vei aikaa ennen kuin työsopimukset, työnsuunnittelu, palkkaus  ja raportointi saatiin toimimaan kaikkia osapuolia tyydyttävällä tavalla.

Taidealoilla työ- ja vapaa-aika ovat ihan perinteisesti lomittuneet monella, mutta näen, että lomittuminen on yhä yleisempää alasta riippumatta. Sen sijaan, että tehtäisiin etätyötä, on työ ja siihen liittyvät kiinnostuksen kohteet, opinnot tai projektit käden ulottuvilla koko ajan.

Oppimien on luonnollinen osa työtä ja elämää

Samaan aikaan kuin etätyön unelmaa markkinoitiin, korostettiin vahvasti elinikäisen oppimisen merkitystä. Itse jaksan aina hämmästellä tavatessani ihmisiä, jotka kertovat, että eivät ole tarvinneet yhtään kurssia työssään 20 vuoteen: ”että ollaan sillä lailla ammattimiehiä”. Näitä ammattimiehiä on toki omassakin ikäluokassani, mutta suhteellisen vähän. Omasta kokemuksestani olemme ikäpolvi, joka viihtyy koulun penkillä ja opiskelee tavoitteellisesti sekä usein myös tutkintoon tähdäten. Oppiminen, tavoitteiden saavuttaminen ja oman itsensä toteuttaminen koetaan merkityksellisiksi oman jaksamisen ja  työssä viihtymisen kannalta.

En tiedä juontaako sukupolveni innostus formaaliin oppimiseen, ja oppimiseen ylipäätään, siihen työmarkkinatilanteeseen, johon 90-luvulla alun perin valmistuimme – siis työttömyyteen ja pätkätöihin – vai onko kyse jostain suuremmasta muutoksesta, joka liittyy enemmän vallitsevaan kulttuuriin kuin yhden sukupolven kokemaan vaikeaan työllisyystilanteeseen? Haluan uskoa näin, vaikka tutkimukset osoittavatkin, että epävarmuus tulevaisuudesta on usein suurin moottori oppia ja opiskella. Vaikka omalla alallani opiskelijat revittiin töihin vielä koulunpenkiltä (minä mukaan luettuna), silti meidät valistettiin hyvin pätkätyöläisen tulevaisuuteen ja olemaan odottamatta vakituisia virkoja. Opetettiin sukupolveksi, jonka alkupalkat ovat olleet suhteessa alhaisimmat 30-luvun jälkeen, ja joka poikkeuksetta tekee paljon muita töitä kuin oman alansa tehtäviä. Kaikkiruokaisiksi, vähään tyytyviksi tekijöiksi, joille on ilo ja onni saada mitä tahansa työtä kunhan sitä on. Aiemmin suuri osa ammatinvaihtajista teki ratkaisunsa terveydellisten tai muiden konkreettisten syiden perusteella, mutta nyt alalta toiselle ajaudutaan yhä enemmän työtilaisuuksien ja –kokemuksen myötä. Toisaalta monet ovat myös sinnikkäästi etsineet oman alansa työtä, jolla on henkilökohtainen merkitys, sillä rahaa eivät kaikki koe parhaaksi palkkioksi – vaan oman oppimisen, kehittymisen ja työstä saadun tyydytyksen. Lähtökohtaisesti ihminen oppii koko elämänsä ajan, ja viisastuu matkallaan myös ajan myötä, jos hyvin käy.

Yhtä kaikki sukupolvelleni on leimallista oppiminen, eikä sitä kukaan mitenkään nimeä elinikäiseksi projektikseen – se kuuluu elämään!

Suomalainen vapaa-aika

”Työ on työtä ja vapaa-aika vapaata” ei pidä enää paikkaansa. Riitta Jallinoja kirjoittaa teoksessa Suomalainen vapaa-aika , kuinka suomalaiset kategorioivat ajankäyttönsä nykyisin kolmeen lokeroon: työhön, perheeseen ja vapaa-aikaan. Vapaa-aika on yksilön omaa aikaa, jolloin voi halutessaan tehdä vaikka töitä tai opiskella.  Uudelle vuosituhannelle on leimallista familismi, perhekeskeisyys, johon liittyy entistä korostuneemmin käsitys myös perheen yhteisestä vapaa-ajasta perheen ja kodin yleisesti tärkeäksi kokemisen lisäksi. ”Laatuaikaa lapsille” on vaihtunut kymmenessä vuodessa perheen yhteiseksi ajaksi, perheajaksi.  Jotenkin omassa lähipiirissäni näen sen, että työ ja vapaa-aika voivat lomittua ja joustaa keskenään, mutta perheaika tosiaan on perheen aikaa. Ja niin sen kuuluu ollakin – aikaa perheelle, mutta myös ystäville.

Suomalaiset perheet elävät yhä tiiviimmin, ja ystävyyssuhteet painottuvat toimistoystävyyden ja välillisten kontaktien kuten lasten koulun tai harrastusten kautta syntyviin tuttavuuksiin. Tuula Melkas on tehnyt tutkimusta suomalaisten sosiaalisuudesta, ja tulokset ovat aika pelottavaa luettavaa. Jopa neljäsosa 50-vuotiaista ei osaa oikein määritellä, onko heillä ystäviä vai ei ja osa tästä ryhmästä ilmoittaa suoraan, ettei heillä ole yhtään ystävää . Tuntuu karulta, kun Ylen Elävä arkistokin jakaa dokumentteja hautajaisista, joissa ei ole yhtään vierasta. Jokainen tarvitsee ihmisen lähelleen – elämässä ja kuolemassa.

Tulevat sukupolvet

Olen nyt kovasti innoissani Don Tapscottin Grown up digitalista ja uskon, että tulevat sukupolvet jakavat yhä enemmän aikaansa toisin kuin ennen. Työ- ja vapaa -aika lomittuvat uudella tapaa moniajoksi, jossa avoimet tilat mahdollistavat aidon oppimisorientaation syntymisen sosiaalisten syötteiden tukemana. Erilaisten asioiden seuraaminen edistänee myös myönteistä suhtautumista erilaisuuteen. Toivon, että joustavat viestintätavat mahdollistavat ystävyyssuhteiden jatkumisen yli 20 vuotiaina, joka taas Liikkasen (emt.) mukaan on tänä päivänä se rajapyykki, jossa ystävyyksien vaaliminen alkaa hiipua.

Markkinoiden vai marginaalien suuntaan?

Ihmisten liikuttaminen poikkeavaan suuntaan reaalimaailmassa on haasteellista, ja sama pätee verkkoon!

Kirjoituksen otsikko on poimittu viime viikkoisesta Kalevasta. Jutussa oli kyse markkinoinnista, mutta yllä oleva lause herätti monta ajatusta.

1)     Mihin suuntaan halutaan liikuttaa ihmisiä: markkinoiden vai marginaalien?

2)     Poikkeava suunta? Millä kriteereillä yksilölle aidosti merkityksellinen aihe, elämys tai yhteisö on poikkeava? Mitataanko valtavirrasta poikkeamaa määrällä vai laadulla? Halutaanko tai onko tarpeen ohjata ihmisiä tietyille reiteille, ja millä keinoin?

Yksilön liikkumista verkossa on vaikea ennustaa, sillä ihmiset etsivät reittinsä omia teitään yksilöllisesti. Hakukoneilla näkyminen ei riitä toiminnasta tiedottamiseksi saatikka siihen innostamiseksi! Vaikka toiminnan tavoite olisikin ei-kaupallinen toiminta, on silti kyse markkinoinnista: on mentävä sinne missä osallistujat ovat jo muutenkin. Potentiaaliset toimijat täytyy paikallistaa ja tavoittaa heitä kiinnostavalla tavalla. Esimerkiksi Facebookin ryhmät ja suosikit tavoittavat monenlaisia toimijoita yritysten ja yhteisöjen sisällä, ja rajapinnassa sekä linkittävät mukaan myös täysin ulkopuolisia uusia uteliaita ja kiinnostuneita henkilöitä. Henkilökohtaiset verkostot muuttuvat vertaisviestinnän kautta  avautuviksi markkinoinnin laajakaistoiksi, joissa ryhmät ja sivustot ohjaavat toimijoita eteenpäin sähköisenä, interaktiivisena käyntikorttina. Pelkkä innostava ajatus tai jotensakin toimiva alusta ei kuitenkaan riitä yksin– on avattava silta toimintaan sieltä missä sitä jo on.

Sosiaalinen media on paitsi tiedotuskanava, myös väline sitouttamiseen.  Internetin maailmassa toiminnan määrää kuvataan usein kävijämäärillä tai lasketaan klikkauksia. Yksittäistä toimijaa koskettaa kuitenkin enemmän laatu ja toiminnan lisäarvo, joka syntyy yksilölle arvokkaasta eli merkityksellisestä tiedosta, toiminnasta tai elämyksestä. Sitoutuminen niin verkossa kuin IRL tapahtuvaan toimintaan syntyy osallisuuden kokemuksesta  – halutaan tehdä asioita, jotka koetaan merkitykselliseksi. Kun asia koetaan tärkeäksi henkilökohtaisella tasolla, etsitään myös vaihtoehtoisia tapoja vaikuttaa ja hoitaa asiat itse. Venäläisen Ville kirjoitti blogissaan suuryrityksistä ja ajattelun muutoksesta: ”Uuteen järkeen kuuluu avoimuus ja yhdessä tekeminen. Isoiltakaan pelureilta ei enää hyväksytä sooloilua ja pomottamista. Ihmiset eivät enää seuraa isoa auktoriteettiä. Ihmiset alkavat herätä siihen että he ovat aina yhdessä isompia.”

Kansalaisuuden idea on vettynyt

Televisio ei riitä kansalaiskasvattajaksi.  Oikeusministeri Tuija Brax on huolissaan, kun suomalaisissa perheissä ei enää puhuta politiikkaa kotona.  Päivänpolitiikka on pintapolitiikkaa, joka välittyy nuorille mediasta tuttuina naamoina ja vaikutelmina – ulkopuolelta katsottavana viihteenä. Mutta miten me vanhemmat, ”suurten ikäluokkien perässähiihtäjät”, edistämme asioiden avautumista nuorillemme?  Puhutaanko perheissä mistään yhteiskunnallisesti merkityksellisistä asioista vai onko kaikki yhteinen, elämyksellinen toiminta viihteeseen tai kuluttamiseen nivoutunutta? Ja voiko kaiken kasvatusvastuun tosiaan sysätä kodin ulkopuolelle vai voidaanko vanhemmilta ”edellyttää” aktiivista keskustelua ja näkökulmien avaamista jälkikasvulleen koskien niin politiikkaa, uskontoa kuin elämää yleensä?

Politiikka on paitsi pintapolitiikkaa, myös valtiohallinnon koneisto, jossa puolueiden tehtävä on myydä vaihtoehdot kansalle. Jotta politiikasta tulee aidosti demokraattista, on sen avauduttava niihin toimintaympäristöihin ja niille foorumeille, joissa kansalaiset viihtyvät. Viihtyminen ja viihde taas ovat kaksi eri asiaa. Diginatiivit viihtyvät verkossa.

Avoimuus ja uudet toimintatavat mahdollistavat osallisuuden, osallistumisen ja vaikuttamisen toisenlaisen tulevaisuuden, jossa yhteiskunta on ihmisten. Tommi Hoikkala väitti Ylen kolumnissaan jo, ettei yhteiskuntaa ole, että on vain yksittäisiä kuluttajakansalaisia. Kuluttajakansalainen, asiakas vai asukas? Liikelaitos vai palvelutuottaja? Termitkin hämärtävät osallisuuden kokemusta, sillä vaikka me itse olemme vaikuttanaat mallien valintaan, ne koetaan osaksi jotain toista olevaisuutta, jotain jonka päättäa joku muu. Itse näkisin kuitenkin myös toisen tulevaisuuden, jossa avaamalla vaikuttamisen kanavat saadaan osallisuus ja sen  innostama osallistuminen nostettua aivan toiseen potenssiin. Tähän liittyy samalla uusi kokemus yhteisten asioiden omistajuudesta. Yhteiskunta on meistä jokaisen: hoidettavat asiat ovat jokaisen, eivätkä joidenkin muiden.

Miksi tehdä asioista turhan monimutkaisia tai vaikeita? Hyvä argumentointikaan ei edellytä byrokraattista koneistoa, vaan voi yhtä hyvin rakentua nopeiden ja yksinkertaisten viestintäkanavien kautta. Osallistumalla vaikutamme omiin mahdollisuuksiimme, oikeuksiimme, etuihimme ja velvollisuuksiimme kansalaisena. Ehkä uusi kansalaisuus syntyykin tuosta yhdessä olemisesta, yhteisöllisyydestä, joka vain etsii uuden toteutumiskanavan ja konkretisoituu tapaamispaikaksi verkkoon? Sinne, missä aikaa vietetään muutenkin.

Seurantaloa valtaamassa

Kuulin taannoin tarinan siitä, miten nuoret 70-luvulla valtasivat ikkunanraamit kaulassa hämäläisen seurantalon tehdäkseen teatteria. Lieköhän nykyiset rippikouluikäiset ryhmittäytyisivät moiseen ponnistukseen harrataakseen yhdessä – vaikea kuvitella! Suomi on lähtökohtaisesti kuitenkin järjestötoiminnan mallimaa – mutta kuinka kauan? Haudataanko vankka kansalaisaktiivisuuden henki ja järjestötyön tieto-taito suurten ikäluokkien myötä vai uskalletaanko avata uusia tapoja toimia?

Verkko mahdollistaa hyvin erilaisia tapoja järjestötyölle ja osallistaa myös uusia toimijoita – ja jakaa eteenpäin olemassa olevaa tietoa järjestötoiminnasta ja vaikuttamisen mahdollisuuksista.  Vaikka salamaorganisaatiot ja itseohjautuva kansalaisaktiivisuus tuovatkin uusia tapoja toimia, on järjestötyölle IRL tilaa, tiloja ja tilausta myös tulevaisuudessa. Verkko on  paitsi mahdollisuus järjestää toimintaa,  myös keino avata reaalimaailman tekemistä ajasta ja paikasta riippumattomaksi – saatavilla olevaksi – kanavaksi aktiivisille kansalaisille. Verkossa myös harrastajamääriltään pienet alat tai pienet seurat voivat rakentaa verkostoja, joissa jaetaan ja viedään eteenpäin yhteisesti kiinnostavaa aihetta.

Löysistä siteistä suuntaa tulevaisuuteen

Maailma on entistä mutkikkaampi, mutta samalla tavoitettavissa suorien kontaktien kautta tavalla, joka ei ole koskaan ennen ollut mahdollinen. Lähestymiskynnys on matalampi ja viestinvälitys nopeaa. Tämän päivän uudet IT-käyttäjät ovat digitaalisia natiiveja, joilla on ulottuvillaan enemmän tietolähteitä kuin kenelläkään aikaisemmin – ja taidot etsiä tietoa. He ovat kiinnostuneita erilaisista asioista ja aiheista, ja hakevat yksilöllistä kosketuspintaa tapahtumiin ja tekemisiinsä –elämyksiä! Varsin usein myös elämyksellä ymmärretään tarkoitettavan samaa kuin viihteellä, mutta elämys on kuitenkin enemmän. Elämys on henkilökohtaisesti merkityksellinen kokemus, joka koskettaa, sitouttaa ja osallistaa toimintaan. Nuoret eivät kuitenkaan halua sitoutua, eivät politiikkaan tai  järjestötyöhön  – he arvostavat löysiä siteitä, yksittäisiin asioihin vaikuttamista – vapautta valikoida kansalaisaktiivisuuden profiilinsa.

Ja tarvitaanko virallista sitouttamista? Jospa toiminta syntyykin määrällisestä joukosta X toimijoita, jonka osallistujat tai toiminnan periaatteet vaihtuvat?  Tai sitten on kyettävä rakentamaan sellaisia vaikuttamiskanavia, jotka mahdollistavat ajallisesti lyhytkestoisen, yhden asian ajamisen.  Ville Venäläinen kirjoittaa tästä avoimen yhdistyksen ajatuksen muodossa, jossa toimivat ne ihmiset, joilla on aktiivinen vaan ei järjestömieli. Jos julkishallinnossa pystytään ottamaan käyttöön vastaavia avoimia kanavia, mahdollistaa tuo esimerkki yleisen toimintatavan tunnistamisen ja hyväksymisen kautta uudet toimintaperiaatteet myös yhdistyksille.

Nuoret haluavat osallistua valikoivasti – ja eikö se olekin parempi kuin ei osallistua ollenkaan? Itse ajattelen, että nuorille tämänkaltainen löysä liitos voikin olla juuri hyvä tapa etsiä omaa itseään ja rakentaa kuvaa maailmasta ja sen toiminnoista. Vasta kasvun myötä avautuu mahdollisuus ja motivaatio sitoutua kansalaistoimintaan, sovittaen se yksilön henkilökohtaiseen maailmankatsomukseen ja –kokemukseen. Löysät siteet ovat kenttä, jolla osallistamme ja kasvatamme tulevaisuuden aktiivisia vaikuttajia.

Haaste on herättää nuoret  keskusteluun omasta tulevaisuudestaan.

Ihmisten liikuttaminen poikkeavaan suuntaan reaalimaailmassa on haasteellista, ja sama pätee verkkoon!

Kirjoituksen otsikko on poimittu viime viikkoisesta Kalevasta. Jutussa oli kyse markkinoinnista, mutta yllä oleva lause herätti monta ajatusta.

1) Mihin suuntaan halutaan liikuttaa ihmisiä: markkinoiden vai marginaalien?

2) Poikkeava suunta? Millä kriteereillä yksilölle aidosti merkityksellinen aihe, elämys tai yhteisö on poikkeava? Mitataanko valtavirrasta poikkeamaa määrällä vai laadulla? Halutaanko tai onko tarpeen ohjata ihmisiä tietyille reiteille, ja millä keinoin?

Yksilön liikkumista verkossa on vaikea ennustaa, sillä ihmiset etsivät reittinsä omia teitään yksilöllisesti. Hakukoneilla näkyminen ei riitä toiminnasta tiedottamiseksi saatikka siihen innostamiseksi! Potentiaaliset toimijat täytyy paikallistaa ja tavoittaa heitä kiinnostavalla tavalla. Vaikka toiminnan tavoite olisikin ei-kaupallinen toiminta, on silti kyse markkinoinnista: on mentävä sinne missä osallistujat ovat jo muutenkin. Esim. FB. Pelkkä innostava ajatus tai jotensakin toimiva alusta ei riitä – on avattava silta toimintaan sieltä missä sitä jo on!

Sitouttaminen = osallisuuden kokemus, osallistaminen – halutaan tehdä asioita, jotka koetaan merkitykselliseksi. Kun asia koetaan tärkeäksi henkilökohtaisella tasolla, etsitään myös vaihtoehtoisia tapoja vaikuttaa ja hoitaa asiat itse. Venäläisen Ville kirjoitti blogissaan suuryrityksistä ja ajattelun muutoksesta. ”Uuteen järkeen kuuluu avoimuus ja yhdessä tekeminen. Isoiltakaan pelureilta ei enää hyväksytä sooloilua ja pomottamista. Ihmiset eivät enää seuraa isoa auktoriteettiä. Ihmiset alkavat herätä siihen että he ovat aina yhdessä isompia.”

Internet-maailmassa näkyy usein toiminnan määrä mittarina: montako kävijää jne. Yksittäistä toimijaa koskettaa kuitenkin enemmän laatu, ja toiminnan lisäarvo, joka syntyy yksilölle arvokkaasta eli merkityksellisestä tiedosta, toiminnasta tai elämyksestä. Verkossa myös harrastajamääriltään pienet alat tai pienet seurat voivat rakentaa verkostoja, joissa jaetaan ja viedään yhteistä kiinnostusta eteenpäin aiheesta.

Kansalaisuuden idea on vettynyt

Oikeusministeri Tuija Brax on huolissaan, kun suomalaisissa perheissä ei enää puhuta politiikkaa kotona. Päivänpolitiikka on pintapolitiikkaa, joka välittyy nuorille mediasta tuttuina naamoina ja vaikutelmina – ulkopuolelta katsottavana viihteenä. Mutta miten me vanhemmat, ”suurten ikäluokkien perässähiihtäjät”, edistämme asioiden avautumista nuorillemme? Puhutaanko perheissä muuten yhteiskunnallisesti merkityksellisistä asioista vai onko kaikki elämyksellinen toiminta viihteeseen tai kuluttamiseen nivoutunutta? Ja voiko kaiken kasvatusvastuun sysätä tosiaan kodin ulkopuolelle vai voidaanko vanhemmilta ”edellyttää” aktiivista keskustelua ja näkökulmien avaamista jälkikasvulleen koskien niin politiikkaa, uskontoa kuin elämää yleensä?

Maailma on entistä mutkikkaampi, mutta samalla tavoitettavissa suorien kontaktien kautta tavalla, joka ei ole koskaan ennen ollut mahdollinen. Lähestymiskynnys on matalampi ja viestinvälitys nopeaa. Tämän päivän uudet IT-käyttäjät ovat digitaalisia natiiveja, joilla on ulottuvillaan enemmän tietolähteitä kuin kenelläkään aikaisemmin – ja taidot etsiä tietoa. He ovat kiinnostuneita erilaisista asioista ja aiheista, ja hakevat yksilöllistä kosketuspintaa tapahtumiin ja tekemisiinsä – elämyksiä! Varsin usein ymmärretään elämyksellä tarkoitettavan samaa kuin viihteellä, mutta elämys on kuitenkin enemmän. Elämys on henkilökohtaisesti merkityksellinen kokemus, joka koskettaa, sitouttaa ja osallistaa toimintaan.

Löysistä siteistä suuntaa tulevaisuuteen

Ja tarvitaanko sitouttamista: jospa toimintaan osallistuukin määrällinen joukko X toimijoita, jonka osallistujat vaihtuvat. Jos nuoret kerran kaipaavat elämyksiä ja haluavat osallistua valikoivasti – eikö sekin ole parempi kuin ei osallistua ollenkaan? Ehkä suurin laiskimusten joukko olemmekin me generation X, joka ei oikeasti osallistu mihinkään, edes nopealla frekvenssillä innostavaan puuhaan? Itse ajattelen, että nuorille tämmöinen löysä liitos voikin olla juuri hyvä tapa etsiä omaa itseään ja rakentaa kuvaa maailmasta ja sen toiminnoista. Vasta elämänhallinnan myötä avautuu mahdollisuus osallistua kansalaistoimintaan, ja edistää oman kulttuurin ja oman yhteisön sopeutumista vieraaseen ympäristöön ja avata kyky oppia uudesta tavasta elää, sovittaen se yksilön henkilökohtaiseen maailmankatsomukseen ja –kokemukseen. Jotta ihminen voi vaikuttaa asioihin yksityistä laajemmalla tasolla, on hänellä oltava siihen riittävät fyysiset ja psyykkiset edellytykset (ks esim. Maslow), motivaatio ja yhteisön kautta rakentuva oikeutus teoilleen.  Äärimmäisen hyvä esimerkki tästä ovat mm. maahanmuuttajat, joiden on pystyttävä rakentamaan elämän perusedellytykset vieraassa kulttuurissa ja vieraalla kielellä tyhjästä, ilman vanhoja tukiverkostoja, ilman omaa perhettään.

Politiikka on paitsi pintapolitiikkaa, myös valtiohallinnon koneisto, jossa puolueiden tehtävä on myydä vaihtoehdot kansalle. Jotta politiikasta tulee aidosti demokraattista, on sen avauduttava niihin toimintaympäristöihin ja niille foorumeille, joissa kansalaiset viihtyvät. Viihtyminen ja viihde taas ovat kaksi eri asiaa. Diginatiivit viihtyvät verkossa. Avoimuus ja uudet toimintatavat mahdollistavat osallisuuden, osallistumisen ja vaikuttamisen toisenlaisen tulevaisuuden, jossa yhteiskunta on ihmisten. Tommi Hoikkala väitti Ylen kolumnissaan jo, ettei yhteiskuntaa ole, on vain yksittäisiä kuluttajakansalaisia. Itse näkisin kuitenkin toisen tulevaisuuden, jossa vaikuttamisen kanavat avaamalla osallisuus saadaan nostettua aivan toiseen potenssiin. Yhteiskunta on meistä jokainen, asiat ovat jokaisen, eivätkä joidenkin muiden. Osallistumalla vaikutamme omiin mahdollisuuksiimme, oikeuksiimme, etuihimme ja velvollisuuksiimme kansalaisena.

Asiakas – kuluttaja – liikelaitos – palvelutuottaja

Kunnat nähdään halpamyymälöinä, joista kuluttajat saavat massatuotteita, tarjoushintaisia palveluita ja pikkuviallisia poistoeriä. A-luokan palveluita tai erikoistuotteita löytääkseen asiakkaat ohjataan ostoksille hienompiin tavarataloihin. Alkaa olla vanhanaikaista ajatella, että kunnassa on asukkaita, joilla on yhtäläiset oikeudet ja kansalaisvelvollisuudet. Heillä on yhdenvertainen oikeus käydä koulua, käyttää julkista liikennettä, elää terveinä ja vanheta arvokkaasti. Kansalaisuus liittyy demokratiaan ja asukkuus kotipaikkaan.

Vaikka salamaorganisaatiot ja itseohjautuva kansalaisaktiivisuus tuovatkin uusia tapoja toimia, on Suomi lähtökohtaisesti järjestötoiminnan luvattu maa. Verkko mahdollistaa hyvin erilaisia tapoja toimia ja osallistaa myös uusia toimijoita. Järjestötyö kuitenkin edellyttää osaamista- Ukolta klopille ja on koettu vaikeaksi markkinoida ja tavoittaa kohderyhmiä järjestötyön koulutukseen. Nuoret myös kokevat liittymisen johonkin ryhmittymään paitsi raskaaksi tavaksi toimia sekä heidän toimintaansa ja vapauttaan rajoittavaksi asiaksi. ”Voin tulla mukaan, jos ei tarvitse liittyä mihinkään”. Yhdistys voi toimia myös rekisteröitymättä, mutta mitä etua sillä saavutetaan? Mistä johtuu haluttomuus sitoutua yhteiseen tekemiseen, jos asia ja aihe kuitenkin koetaan merkitykselliseksi?