Diamonds Are a Girl’s Best Friend

Piti kirjoittamani vain pieni kommentti Venäläisen Villen postaukseen, mutta tästä tulikin ihan itsenäinen blogahdus.  Ja hyvä niin, sillä radiohiljaisuutta on kestänyt jo aivan liian kauan – tämä draftikin vain venyi ja vanui. Villen alkuperäinen teksti vilahtaa tässä postauksessa kursiivina. Ville kirjoitti taannoin Mind Trek -konferenssissa olleesta Pekka Himasen puheenvuorosta: ”Culture of Interaction – enriching Interaction”, ja veti hyvin yhteen ihmisten ristiriitaisia tuntemuksia esityksestä, jotka tulivat kiinnostavasti esille eri kanavilla. Samaa esitystä on kommentoitu kiivaasti niin blogeissa kuin keskusteluissa laajemminkin.

Kiinnostavaa oli myös se, miten itse luin Villen kirjoituksen. Kuin tuttua sanomalehteä – otsikot todennäköisesti tylsinä ohittaen, janoten uusia oivalluksia sekä kiperiä kysymyksiä ja tarttuen sitten kuitenkin niihin asioihin jotka olivat tuttuja, koettuja, jo ensilukemalta. Ja niihin jotenkin pettyneenä takertuen ohitin sen varsinaisen pointin – aika kätevästi – luullen lukevani siitä, mistä kaikki olivat puhuneet viime aikoina. Luullen myös tietäväni mistä Ville kirjoittaa, vaivautumatta lukemaan koko tekstiä – luottaen tuttuuden kokemukseen.

Vielä kerran #stophimanen

Himasesta vielä sen verran, että itse olin kriittinen sisällön suhteen. Kuultu jo. Jotenkin sitä odottaa, että esiintyjä jaksaa jokaiseen konferenssiin hioa omaa näkemystään, etsiä näkökulmia tai uusia caseja. Minä olin ensisijaisesti pettynyt sisältöön, en aiheeseen tai esitystapaan. Pidin Himasen esityksen teemoja kiinnostavina, löysin vertauskuvat luovina – mutta jotenkin koin jo kuulleeni ne hänen aiemmissa esityksissään.

Tästä kaikesta avautui pitkiä keskusteluja eri foorumeille. Minusta on uskomatonta, miten paljon joku voi käyttää aikaa lopulta kuitenkin epäolennaisten asioiden (kuten yksittäisen henkilön esitystaidon) ruotimiseen, mutta se mitä Twitterissä liikkui oli ilmiönä kiinnostavaa. Kuinka asiat kulkevat, kuinka vähän viestin varsinaiseen sisältöön keskitytään. Mitä edelleen voidaan tai halutaan lopulta sanoa?

Ennakkoasenteet estävät oppimista, eläytymistä ja luovuutta

Olen ahne, en jaksa kuunnella Himasta Himasen vuoksi. Tunnetulta filosofilta toivoin avausta aiheeseen uudesta näkökulmasta, jotenkin jotain jossa olisi tulevaisuuden kärki tai ymmärrys jostain, jota emme vielä näe.

Itse ajattelin Himasen varmasti valmistelleen sisällöltään kiinnostavan, syväluotaavan esityksen – kokemuksesta en edes odottanut suurta esiintymisen juhlaa – mutta petyin, kun odotin enemmän tuoreita ajatuksia kuin mitä sain. Ehkä osuutta oli toki myös sillä, että olin todellakin kuunnellut ja katsellut hyviä esityksiä jo kaksi päivää, mutta olin mielestäni avoin, koska uskoin saavani kuulla jotain uutta, jotain joka herättäisi jotain itsessäni. Että ajatusaihio, helmi, asettuisi toisen kylkeen ja hohtaisi timantin lailla.

” — Me määritämme sen mukaan mistä me pidämme, mitä me arvostamme, keitä me tunnemme, mihin olemme kouluttautuneet ja mitä missä olemme mielestämme hyviä sen mitä olemme valmiita kuulemaan. Kuuntelusuhteet muodostavat hierarkian ei niinkään ylhäältä asetetut asemat. Tämä on avoimen innovoinnin kannalta heikkous siinä kuin perinteisetkin hierarkiat.”

Olen viime viikkoina ihastellut sitä osaamista, joka uudestä työyhteisöstäni löytyy. Perinteiset hierarkiat eivät rakenna turhaa byrokratiaa yhteisössämme. Käyttäisin niin mielelläni enemmän aikaa työtovereideni pöydän kulmalla notkumiseen, oppimiseen – tuntemaan oppimiseen, sillä meistä jokainen osaa niin paljon enemmän kuin varsinaiset työtehtävät kuvastavat. Erityisen riemuissani olen joka kerta, kun kuulen tai huomaan jonkun innostuneen jostain, joka laajentaa hänen omaa osaamistaan yli oppiainerajojen tai varsinaisen työtehtävän ja vastuiden. Kuinka voimme tukea tuota innostusta, jossa on luovuuden taikapölyä? Kuinka paljon voisimmekaan oppia toisiltamme? Millainen osaamispotentiaali yhteisössämme onkaan? Timantit voisivat loistaa hetkittäin myös aivan toisella tapaa, toisessa järjestyksessä, kuin ne nyt loistavat. Tuoda lisäkirjoa luovuuden spektriin.

Miten tätät oppimista voi tukea, avata näkyviin tai resurssoida? Aikaa voi allokoida eri tavoin, mutta lisäksi taidetaan tarvita asennemuutosta. Luovuus edellyttää aikaa, aikaa olla yhdessä ja yksin, kuulla ja kuunnella – aikaa myös koostaa ajatukset osaksi jo opittua. Meillä todellakin on taipumus viihtyä seurassa, jossa ihmiset ovat kaltaisiamme. Mutta on muistettava myös, että keskustelu lakkaa pian, jos kaikki ovat samaa mieltä. Tarvitaan tukea ja positiivistä nostetta, mutta myös tilaa nähdä kriittiset näkökulmat – arvostaa sitä haastetta, jolla ne mahdollistavat toisenlaisen totuuden ja tulevaisuuden. Itselleni on ainakin arvokasta nähdä vaihtoehtoja – enemmän kuin yksi totuus – jotta olen myös vapaa valitsemaan vaihtoehdoista.

”Asiantuntijuuden yksi negatiivinen määritelmä on ihminen joka lakkaa oppimasta. Ehkä asiantuntijuuden vaara onkin täsmällisemmin siinä että lakkaa kuuntelemasta. ” Sortuu oletuksiin, tuttuuden tuntemuksiin ja tietämiseen. Peiliin katsottaessa kannattaisi katsoa myös olkansa yli.

Teatterin tekeminen on tasapainoilua uuden tulkinnan, tuoreudun ja tuttuuden välillä


”Muusikko kuulee helposti kappaleet täynnä virheitä, kun taas tavallinen kuulija voi keskittyä nauttimaan musiikista ja sen sisällöstä huomaamatta yksittäisiä vääriä nuotteja. Näyttääkin siltä että mitä syvemmällä olemme jossain, niin sitä enemmän helposti mittaamme toisten suorituksia vasten omia taitojamme ja alamme myös arvottamaan heitä tätä kautta. Uskon että tämä piirre asuu meissä kaikissa. ”


On hyväksyttävä omat rajansa, jotta voi nauttia taiteesta

Pienen pienenä tyttönä haaveilin balettitanssijan urasta, ja kiitos muutaman balettitunnin tajusin, että osani on katsoa ja nauttia esityksestä. Baletti on jotain, jonka täydellisyyttä seuraan aina samalla hartaudella, arvostaen siitä suunnatonta kurinalaisuutta ja loputonta työtä, joka hyvän esityksen taustalla on. Minulta kesti paljon kauemmin päästä yli liki fyysistä tuskasta, jonka aiheutti Mozartin Taikahuilu. Jossain vaiheessa olisin ollut syvästi onnellinen, jos olisin voinut tuottaa kehostani Yön kuningattaren aarian nuotit, edes yksittäisinä ääninä. Mutta ei, en ole koloratuurisopraano. Nyt kuuntelen Taikahuilua jo nautiskellen, mutta kesti kauan päästä tähän, hyväksyä fyysisen rakenteeni rajat. Ilolla seuraan tytärtäni, joka rakastaa Mozartia (ja vain Mozartia, Ti-Ti-Nallea ja Lauri Tähkää), antautuu musiikille josta pitää, välittämättä siitä kenen tekemää tai esittämää se on. Ja säestää estotta myös Yön kuningatarta pyykkikorilla ja lusikoilla.

QueenOfTheNightAria1

http://fi.wikipedia.org/wiki/Tiedosto:QueenOfTheNightAria1.png

Taiteen kokemisessa on kyse osallisuudesta, joka voi joillain ilmentyä palavana haluna työskennellä näyttämöllä, näyttämön takana tai toisilla taiteen harrastajana sekä aktiivisena kuluttajana. Positiivinen kierre kulttuuriin.

Taide on aina kiinnostava esimerkki. Minulta on usein kysytty miten katson teatteria, ja siihen on tietysti monta vastausta riippuen siitä, olenko katsomassa esitystä teatterin ammattilaisena (arvioimassa jotain osasuoritusta tekijänä, kollegana tai opettajana) vai ”ihan katsojana”. Kun menen vapaa-ajallani teatteriin, uppoudun esitykseen – jos se on hyvä. Jos esitys ei tarjoa riittävän syvää elämystä, nostan katseeni kattoon ja rakenteisiin ja ryhdyn korjaamaan pitkästymistäni teknisen järjestelmän analyysillä. Joka on sekin usein kiinnostavaa, antoisaa ja opettavaista. Twiittaillut en sentään teatterista vielä ole. Monet ”tavalliset katsojat” ovat teatterin suurkuluttajia, nähneet enemmän yksittäisiä näytelmiä kuin minä koskaan, ja heidän pitkästymisensä vie heidät usein väliajalla pois salista tai innostaa keskusteluun vaikka naapurin ”Maijan” uudesta miehestä. He voivat syvästi pettyä, kun tulevat katomaan vaikkapa Heikki Kinnusta, eikä esitys sitten olekaan hauska. Heidän mielestään se on huono, koska ei se ei ole hauska tai Kinnunen ei ole hauska, vaikka Heikki Kinnunen olisi vallan loistava lavalla. Jokainen joka on koskaan osallistunut traagisen musikaaliin markkinointiin tuntee nämä ennakko-odotukset. Voi kun nämä katsojat saisikin ”kiinni” Twitteristä, esityksen aikana, jälkeen tai vielä mieluummin etukäteen – jos saisi auki tilan kysyä ja kertoa – kohdata.

Itse annan kuitenkin esitykselle mahdollisuuden kaapata mielenkiintoni vielä takaisin toisesta kiinnostavasta aiheesta (teatteritekniikasta), joka on saatavilla. Mahdollisuuden antaminen on leimallista kulttuurin kuluttamiselleni muutenkin, sillä en koskaan jätä esimerkiksi kirjaa kesken (tämä on tosin joidenkin mielestä merkki orastavasta autismista, vaikka itse lasken sen kirjoihin uppoutuneen suvun perimäksi). Kirjan lukeminen voi kestaää vaikka kolme vuotta, mutta koska joku on nähnyt sen vaivan – omistanut hetken sen löytämänsä ajatuksen helmen – että on jaksanut kirjoittaa kokonaisen kirjan jakaakseen sen, on se mielestäni lukemisen väärti. Kun sitten löydän sen helmen, on riemuni suuri kun piirrän merkin ja taitan kulman sivusta. Helmet vain harvoin muodostavat kauniin ketjun yhdessä teoksessa, mutta muuttuvat toivottavasti joskus vielä timanteiksi löytäessään parikseen oikean oivalluksen syötteenä tai selitteenä, kuvauksena ja tarinana toisesta ilmiöstä.

Taiteessa on esityksen sisällöstä riippumatta olennaista myös keskustelu, joka voi liikkua syvästi henkilökohtaisesta yhteiskunnallisiin aiheisiin. Teosten luomat elämykset, kokemukset voivat herättää keskustelua elämästä millä tahansa tasolla.

Olenko jo liian syvällä pikaruokakulttuurissa?

Miten viesti välittyy verkossa, minkä poimit omaksesi? Hakeeko silmä sen tutun elementin, tarvittaisiinko nostattavia väliotsikoita, tehostetut fontit vai mitä, jotta viesti välittyy oikein? Vai onko vika yksinkertaisesti lukijassa?

Harrastan yli 60 vuotta vanhoja kirjoja. Minulle painettu teksti on kauniita sanoja, vanhaa paperia, tunkkaista tuoksua – vanhoja viisauksia, jotka eivät kulu. On hienoa poimia aikaa nähneestä tekstistä kielikuvia, ilmauksia, joiden avaulla avaan juuri hetkessä kokemaani ja elämääni itselle ja muille. Helmet lukemastani ovat täydellisyyttä hipovia yksittäisiä lauseita, satiinisia sanapareja, joita tekee mieli silittää sormalla. Ne löytyvät usein upotettuna puuduttavaan aikakauden kuvaukseen, joka itsessään ja kaikessa monotonisuudessaan on kiehtova todiste muuttuneesta maailmasta.

Luen aina tilaisuuden tullen, ja luen verkossa ihan eri tavalla kuin painettua tekstiä. Tietovirta verkossa on nopeaa syötettä, vertaisverkon nostoja, pörinää kuumista aiheista – ilmiöitä, vaikkeivät kepeistä aiheista, niin ne luetaan ja välitetään  pääsääntöisen kepeästi. Toisinaan viesti liikkuu sisällön, toisinaan alkuperäisen lähettäjän perusteella – tälle verkostoosi kuuluvalle RT credittiä kasaten. Mutta mikä kynnys onkaan ojentaa kirjasi, jonka olet alleviivannut ja kommentoinut täyteen edes hyvälle ystävällesi? Mielesi tekee kirjaa lainatessasi selittää, mitä milläkin kommentilla tarkoitit itsellesi muistuvan mieleen, ja ainakin omat oivallukseni marginaaleissa ovat hyvin henkilökohtaisia. Haluan sanoa lainaajalle, että eiväthän muistiinmerkityt ajatukset ole valmiita, eikä niitä sellaisena kannata lukea.

Montako valmista ajatusta sinä olet lähettänyt mikroblogiin?

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s