Vapaus valita – vapaus rakastaa

Talon tytöksi

Uusioperheistä puhutaan usein viime vuosikymmenten ilmiönä, mutta perhesuhteiden monimuotoisuus oli menneinä aikoina ehkä vielä kirjavampaa. Leski hankki lapsilleen äidin, perheet itselleen lapsen ja tilanomistajat työlleen perijän. Minä olen matriarkkojen sukua.

Mummuni tuli kotitilalle kasvattityttärenä, kun hänet adoptoitiin 3-vuotiaana monilapsisesta sukulaisperheestä lapsettomalle sedälle ja tädille omaksi. Mummun biologinen äiti oli tarjonnut yhtä pojistaan, että he saisivat tilalleen perijän ja poika hyvän, varakkaan elämän, mutta Täti halusi valita tytön. Olihan hän itsekin huolehtinut tilansa ja talonsa, ja kasvattaisi tytöstä työnsä jatkajan. Minulla on edelleen lippaassa pienet vihreät lasihelmet, ne jotka Mummu sai tullessaan talon tytöksi. Talon tytöksi.

Tädistä tulikin merkittävä henkilö yksinäiselle tytölle, joka pienenä irrotettiin omasta perheestään. Hänen paras ystävä oli pikkupiika, joka otettiin lapselle seuraksi – kasvattivanhemmilla oli tietysti paljon työtä, eikä aikaa agraariyhteiskunnassa ollut muutenkaan tapana viettää lasten parissa. Pienten tyttöjen ystävyys kesti läpi eliniän.

Mummuni ollessa 16-vuotias Setä ja Täti ottivat luokseen kaksi sotaorpoa poikaa, joista toinen oli tullessaan vasta muutaman kuukauden ikäinen. Tämän pojan, minun setäni, mummu halusi ja valitsi omaksi lapsekseen 19-vuotiaana, kun sota oli loppumassa ja lapsia sijoitettiin uudelleen. Sedästä tuli minun mummuni lapsi. Mummuni poika. Kylällä puhuttiin tietysti yhtä jos toista, sillä olihan saksalaisten jäljiltä monta aviotonta lasta pohjoisen pitäjissä, mutta se ei Mummuani koskaan haitannut – hän otti pojan omakseen, ja kasvatti ja koulutti tämän pitkälle.

Vapaus valita kumppani – aika tuore keksintö

Mummu avioitui vasta monta vuotta myöhemmin, kun hän tarvitsi tilalle isännän. Yksinäisen naisen asema oli kuitenkin viime vuosisadan ensimmäisellä puoliskolla epäilyttävä, naimisiin piti mennä, ettei olisi jotenkin viallinen tai omituinen. Isännän nimeä tarvittiin myös liikeasioitten hoitamisessa, sillä naista ei koettu aina varteenotettavaksi sopimuspuoleksi. Mummu valitsi itselleen puolison samasta pitäjästä, maatöihin tottuneen köyhän talon nuoren miehen, kaikin puolin sopivan kumppanin. Mummu taas varmasti oli ”hyvä naimakauppa”, huolimatta lapsestaan ja jo varttuneemmasta iästään. He saivat kolme omaa lasta ja 10 lastenlasta. Vasta isoisäni kuoltua selvisi, ettei Pappa ollut koskaan adoptoinut setääni, vaan tämä oli ollut Mummun poika aina. Pappani valitsi niin.

Kun on kerrottava jollekin…

Minä vanhimpana lapsenlapsista olin Tyttö, jolle mummu kertoi asioitaan, joita muut eivät tienneet. Mummu ei koskaan valittanut osaansa, eikä Pappa – he tekivät työtä tyynesti puurtaen, osansa kai pääsääntöisesti hyväksi kokien – mutta en tiedä missä oli rakkaus? Perheen ja suvun etu ja yhtenäisyys kyllä – mutta keskinäinen rakkaus?

Ollessani riittävän vanha puhumaan rakkaudesta, Mummuni näytti minulle kuvan, jota kukaan muu ei ollut koskaan nähnyt. Siinä oli nuori, komea mies asepuvussaan – isäntä Haapajärveltä – Mummuni rakkaus. Se, jota hän ei voinut valita. Hän ei voinut jättää maata ja tilaansa, lähteä miniäksi toiselle paikkakunnalle. Hänet oli kasvatettu vastuuseen maasta ja suvusta. Ja Pappa tiesi tämän.

Vanhan ajan matriarkka

Isoäitini, mummuni, hallitsi rautaisella otteellaan tilaansa, jälkeläisiään ja pitkän pätkän naapurustoa. Hän oli hyvin oivaltanut verkostojen vallan ja liikkui sujuvasti niin rovastien kuin kansanedustajien piirissä – koti, uskonto ja isänmaa olivat läsnä maltillisesti ja tilanteen mukaan. Verkostoja olivat rakentaneet jo Täti ja Setä aikoinaan, ja perintönä siitä mökkinaapureinani on komeita vanhan ajan huviloita. Joutomaa, jota ei voinut viljellä, annettiin herrasväen kesäpaikkojen rakentamiseen. Oli lääkäri, tuomari ja kansanedustaja – valitut vallan verkostot.

Mummu arvosti paitsi statusta, myös sivistystä – koulutus oli hänelle arvokkaampaa kuin mikään muu, sillä hänellä itsellään ei sitä ollut – oli vain lukuhaluja ja iso tila hoidettavana. Siksi hän aina kannusti meitä muita lukemaan, oppimaan ja opiskelemaan – jopa meedio-tieteitä, kuten hän 90-luvun alussa ilmaisi omasta alastani. Mummuni ei koskaan ollut kopea tai ylpeä, hän teki nöyrästi työtä ja otti vastaan ihmiset sellaisina kuin he olivat. Myös meidät pienet – minä asuin varhaislapsuuteni isovanhempieni luona vanhempieni opiskellessa muualla. Koti oli aina avoinna vieraille niin aikuisille kuin lapsillekin. Talo eli tavallaan ja vieraat kulki ajallaan.

Vahvoja naisia – herkkiä miehiä

Omassa historiassani on myös muita vahvoja naisia, jotka ovat tehneet erilaisia valintoja selvitäkseen elämässä parhaan taitonsa mukaan. Elämässäni on myös miehiä, jotka ovat valinneet vahvan naisen rinnalleen, kukin erilaisin perustein. Pappani ”osti” osansa naituna isäntänä, eikä vielä 80-vuotiaana päässyt päättämään ottaako konjakin vai ei. Tai pullaa kahvin kanssa… Mummuni Setä taas oli vain Tädin tilan isäntä – se kertonee jo kaiken.

Lasten asema on täytynyt tässä monimuotoisessa perheessä olla kipeä hetkittäin jokaiselle vanhemmalle ja lapselle: niin äidittömälle ja isättömälle ottopojalle kuin nuorimmalle sedälleni, joka viimeisiksi sanoikseen perintöä jaettaessa vetosi siihen, että hänen kuuluu saada enemmän, koska äiti rakasti häntä vähemmän. Ja mitä lie Mummuni biologinen äiti ajatellut tavatessaan tytärtään? Oliko onnellinen uusista laitumista vai särkikö hänen sydäntään joka kerta lohduttamaton lapsen itku? Lapset eivät voi valita vanhempiaan, mutta lapsuuden traumat seuraavat meitä perheessämme ja elämässämme aina. Voimmeko ja haluammeko tunnistaa niitä ja mitä siihen tarvitaan, että opimme elämään ihmisiksi?

Vapaa valitsemaan?

Minä, minä en ole koskaan halunnut olla tilan emäntä, vaan vapaa valitsemaan. Toisaalta olen välttänyt valitsemista mahdollisimman pitkään, ja yrittänyt luottaa intuitioon – mutta yhtä kaikki olen valinnut, ja valinnut myös väärin, väärin perustein.

Olen valinnut hyvin ammattini, pitänyt urani, nauttinut työstäni. Olen valinnut ylläpitää ystävyyssuhteita, parisuhteita ja tuttavuuksia, jos niin nyt voi sanoa – suhteeseen kun kuitenkin lähtökohtaisesti tarvitaan kaksi. Jos minulta kysytään millainen on hyvä parisuhde, olen varmasti aina vastannut, että tasavertainen kumppanuus. Että ollaan toistemme parhaat ystävät, rakastajat ja jaetaan vastuu perheestä ja yhteisestä tulevaisuudesta. Ollaan yhtä yhdessä. Että rakastutaan ja opitaan rakastamaan toista juuri sellaisena kuin toinen on – toista kunnioittaen ja hänen näkemyksiään arvostaen. Mutta en totisesti ole elänyt niin. Ehkä minulta on haettu turhaan apua moneen ongelmaan, kuviteltu sosiaalisen elämäntapani tuovan ihmiset, tukiverkostot myös muiden arkeen, mutta olenkin vain tuonut soppaan omat ongelmani.

Olen aina pelännyt ihmissuhteita, ja toisaalta ollut aina parisuhteessa. En ole kuitenkaan koskaan ole ollut parisuhteessa ihmisen kanssa, jota olen rakastanut. Rakkautta ei voi, ei saa valita. Olen kyllä ollut ihastunut ja rakastunutkin, mutta olen aina valinnut. Olen valinnut turvallisen vaihtoehdon – ollut suhteissa ihmisten kanssa, joista tiedän, etteivät he koskaan pääse lähelleni. Ajattelin, että tunteet ovat valinta, ja avioliitot kestävät ja voivat hyvin kun niin päättää. Vaikka ilman luottamusta, pinnallisten sopimusten turvin. Vielä kun valitsee puolison, joka on riittävän kaukana omasta maailmasta, jotta elämä säilyy mielenkiintoisena. Mutta ei se ole, se on itsensä pettämistä, sillä mitä vähemmän on yhteisiä jaettavia, sitä kauempana pysytään toisen sielusta.

Sartre sanoo, että kaksi yksilöä eivät voi koskaan kohdata toisiaan yksilöinä. Rakkaudessa on aina mukana esineellistämistä riippumatta siitä, miten sitä yrittäisi. Tyytyväisyys suhteessa riippuu siitä kuinka lähelle tätä mahdotonta päämäärää päästään. Eli mitä samankaltaisempia henkilön ja tämän rakastetun kuvat toisistaan ovat, sitä lähempänä yksilö-yksilö-asetelmaa ollaan ja sitä tyytyväisempiä osapuolet ovat.

Lopetan valitsemisen

Valintaperusteiden arviointi vääräksi ei tarkoita sitä, että katuisin valintojani. En kadu niistä yhtäkään. Mutta nyt lopetan valitsemisen. En valitse enää koskaan ketään elämään kanssani minkäänlaisin järkiperustein. Sattukoot sitten vaikka – minä kestän senkin. Tämän kaiken jälkeen tiedän, että selviän yksin mistä tahansa – en tarvitse ketään kannattelemaan omaa elämääni, eikä minun enää odoteta avioituvan, lisääntyvän…suorituspaineet ovat poissa.

Ihmiset, joita olen rakastanut – joita rakastan – ovat ystäviä, joiden käteen voin antaa henkeni, heikkouteni – kaikkeni, pelkäämättä että luottamustani koskaan rikotaan. En ole valinnut heitä osaksi elämääni, he ovat elämässäni. Heitä ei ole monta, mutta he tuntevat minut juuri sellaisena kuin olen – ja ovat kanssani, maailmassani, todennäköisesti ja toivottavasti lopun elämäni. He tietävät heikkouteni, pelkoni, intohimoni ja innostukseni. Vastaavat suorin sanoin kun kysyn ja sanovat juuri oikeat sanat myös kysymättä. Meitä eivät välttämättä yhdistä edes samanlaiset arvot tai maailmankatsomus (jotka taas luen parisuhteen edellytykseksi X), vaan syvä luottamus ja kunnioitus. Olen valinnut heidät ystävikseni, ihmisiksi, jotka myös pysyvät rinnalla aina – tulisi mitä tahansa! Se mitä suhteista on jalostunut, on itselleni valtavan merkityksellistä: olen saanut jakaa kunnioitusta, luottamusta ja tasa-arvoa. Like equal human beings. Pidän sanasta equal – se kiteyttää tasa-arvon monisäikeiset ulottuvuudet joksikin hyväksi, joka avaa ihmiset kohtaamaan aidosti.

Mutta nyt annan itselleni luvan antautua. Kohdata ihmiset avoimesti, juuri sellaisena kuin olen, juuri silloin kun on oikea aika. Rakentaa ihmissuhteeni kunnioitukselle ja arvostukselle, sillä ne kantavat oikeasti kauemmas kuin mikään muu. Mutta saan myös rakastua, ilman järkiperusteita, ilman oikeutusta tunteille – ihan ilman sopivuuden tai sovinnaisuuden sääntöjä, ilman ehtoja, ilman konditionaalia tulevasta. Antaudun.

Tasa-arvoa ilman valintoja

Se mistä alun perin piti kirjoittaa oli tunteiden valitseminen. Sartren ajattelussa keskeistä on, että kaikki arvot ovat ihmisen itsensä asettamia. Rakkauden tunne ei merkitse mitään, ellei sille anneta jotain arvoa. Sillä pitää olla jokin päämäärä tai merkitys tai muuten se on yhdentekevä. Koetulla rakkaudella ja päätetyllä rakkaudella ei ole mitään eroa. Se, että ihminen tahtoo rakastaa ja että ihminen rakastaa ovat sama asia, sillä rakkaus on sitä, että valitsee itsensä rakastavana. Hyvä periaate, josta muistutetaan myös vihkipuheissa säännöllisesti. Tämä ei tarkoita Sartrenkaan ajattelussa sitä, että jos päätän haluavani nyt rakastaa, niin se on sama kuin ”itsestään tullut puhdas” rakkaus. Mitä voi olla puhdas rakkaus, kuka voi olla vapaa odotuksista, kuka ei arvioi onnistumisen edellytyksiä tai yhteisen tulevaisuuden maisemia?

Kun tähän lähtökohtaisesti liitetään vapaus, vapaus valita tunteensa – miten valinta voisi olla tiedostetun ulkopuolella? Jos ajatellaan parisuhdetta läpi ihmiskunnan historian, voi vain ihmetellä miksi, mikä tehokkuuden ja kehittymisen premissi on ollut vaistoista irtautuminen?

Alkuperäiskansat ovat usein hyvin tasa-arvoisia parisuhteissaan, mutta tehtävät ovat kyllä eriytyneet. Miesten putkinäölle ja naisten kokonaisuuden hallinnan taidoille on satojentuhansien vuosien selviytymisen, oppimisen ja kehityksen historia. Mutta mitä hyötyä ihmiskunnalle, yksilölle on ollut irtautua ihmisen suurimmasta tarpeesta rakastaa ja olla rakastettu? Perustella elämänsä merkityksellisempien suhteiden rakentumista järjellä?

Sanotaan, että ihminen lajina tunnistaa kumppanin sopivuuden hajusta. Juuri nyt luotan siihen enemmän kuin mihinkään loogiseen perusteluun siitä, millaisten ihmisten kanssa on hyvä elää. Tätäkin vaistoa vain harhauttaa teollinen yhteiskunta: keinotekoinen hormonitasapainonsäätely (e-pillerit), kemianteollisuus (hajusteet) ja sovinnaiset käytöstavat: ”anteeksi herra, saanko tuoksuttaa kaulakuoppaanne”? Onneksi lapseni tuoksu on aito ja väärentämätön – ja sen suurin osa äideistä nimeääkin parhaaksi tuoksuksi koko maailmassa!

Tarve rakastaa

Hyvä ihminen etsii kumppanin, rakastuu ja lisääntyy. Sopivaan aikaan, soveliaan kumppanin kanssa, kouluttaa jälkeläisensä ja yhteiskunnan ratas pyörähtää pykälän eteenpäin. Tehtävä on täytetty. Itselleni kolahti jo nuorena Maslowin tarvehierarkia – niin suhteessa ehjään ihmisyyteen, ihmisoikeuksiin kuin kykyyn toimia luovasti ja aktiivisesti osana yhteisöjä ja yhteiskuntaa. Ihmisellä on tarve rakastaa, ja rakastaminen avaa uuden portaan toteuttaa itseään. Kaikki elementit elämässämme vaikuttavat toisiinsa. Sanotaanhan myös, että rakastunut ihminen toimii tehokkaammin ja luovemmin kuin kukaan muu.

Avioliitto oli ja on edelleen osassa maailmaa mahdollisuus parempaan elämään yksilölle, perheelle ja toisinaan koko kyläyhteisölle. Se ei ole vapaa valinta, se on elämänhallintaa, tilaisuus parempaan aineelliseen toimeentuloon, selviytymiskeino nälästä puutteesta – pahimmillaan tai parhaimmillaan keino jäädä eloon.

Länsimaisissa hyvinvointivaltioissa ei kenelläkään pitäisi olla mitään syytä pariutua, saati avioitua, minkään muun kuin keskinäisen vetovoiman ja kumppanuuden, rakkauden takia. Olla vapaa valitsemaan. Aidosti vapaa. Jokaisella on katto pään päällä, ruokaa vatsassa ja pääsääntöisesti myös yhteisö, joka turvaa edellä mainitut. Hyvinvointivaltioissa voi hyvin myös kuitenkin suoritusyhteiskunta, joka raamittaa sitä mikä on hyvinvointia. Ei, minä en voinut hyvin juuri tasan 1,5 lapsen taloudessa, omakotitalossa ja Volvo pihassa. Ihanteet, jo sana ihanne kertoo kaiken – siihen halutaan pyrkiä ja sen eteen ollaan valmiita ponnistelemaan – mutta saavuttaisiko vaistoilla kuitenkin samat ja paremmat portaat ihmisyyden etsimisessä?

En tarkoita, että pitää elää kuin porsaat pellossa. Ihmissuhteet edellyttävät työtä yhtäkaikki, niin ystävyys- kuin parisuhteetkin. Työtä ja aikaa, vaikka on myös niin, että sen sielunkumppanin kohdattuasi klisee ”ei aika voi erottaa” pitääkin paikkansa – jos olet kohdannut toisen riittävän syvällä, voit jatkaa lausetta siitä mihin puoli vuotta sitten jäit. Vaikka tunteen väri voi muuttua ajan myötä, sen syvyys säilyy. Sitä joko on tai ei – mutta vaikka Nykäsen Matti onkin legendaarinen lausuja, on maailmassa myös monta ajattelijaa joita kannattaa hetki tarkastella oppiessaan olemaan ja elämään ihmisiksi.

Jokainen meistä on rikki tavallansa, sen kanssa on vain opittava olemaan

Minäkin vedän traumani pitkälle lapsuuden hylkäämisiin, opittuihin malleihin ja isieni tekoihin. On pelottavaa huomata, kuinka itse on toistanut samoja virheitä uudestaan ja uudestaan. Ja armollista tajuta, että niistä voi oppia. En ole koskaan halunnut kahlita ketään yhtään mihinkään, mutta niin vain parisuhteeni ovat päättyneet tilanteeseen, jossa kukaan ei voi hengittää. Mutta ymmärrän nyt, miksi olen toiminut, kuten on tapahtunut – opitut mallit kantavat kodista pitkälle, vaikka tietäisi, miten haluaa elämäänsä elää, voi totuus ja toteuma ollakin toisenlainen – ja vaikea nähdä läheltä.

Nautin haasteista parisuhteessa, ja määrittelin sen joskus niin, että ”tarvitsen miehen, joka on riittävän älykäs saadakseen minut hiljaiseksi”. En tiedä paljonko siihen loppumetreillä tarvitaan, mutta toteuma on ollut se, että yrittäessäni provosoida älyllistä aktiviteettiä, keskustelua, kipinää suhteissani – tulla jopa rikotuksi ja avoimeksi – olenkin lamaannuttanut kumppanini. Luonut jonkin foucaultilaisen valtapelin, jota kukaan ei osaa pelata. Halutessani jakaa ja (saada haasteita myös itselleni) kasvaa ihmisenä yhdessä, olenkin luonut pelkotiloja ja omituisen kuvan kaikkivoivasta diktaattorista. Ja tosiasiallisesti olisinkin vain halunnut olla hiljaa, kuunnella, oppia ja kasvaa – vastavuoroisesti yhdessä, ja päästää toisen sieluuni. Missä on se alfa-uros joka uskaltaa vastata haasteeseen ja käydä vieläpä dialogia, kaikilla ihmisyyden osa-alueilla? Aivan, ne ovat siellä ystävä-osastossa.

Matkalla ehjäksi, ehjemmäksi - Sanna-