Diamonds Are a Girl’s Best Friend

Piti kirjoittamani vain pieni kommentti Venäläisen Villen postaukseen, mutta tästä tulikin ihan itsenäinen blogahdus.  Ja hyvä niin, sillä radiohiljaisuutta on kestänyt jo aivan liian kauan – tämä draftikin vain venyi ja vanui. Villen alkuperäinen teksti vilahtaa tässä postauksessa kursiivina. Ville kirjoitti taannoin Mind Trek -konferenssissa olleesta Pekka Himasen puheenvuorosta: ”Culture of Interaction – enriching Interaction”, ja veti hyvin yhteen ihmisten ristiriitaisia tuntemuksia esityksestä, jotka tulivat kiinnostavasti esille eri kanavilla. Samaa esitystä on kommentoitu kiivaasti niin blogeissa kuin keskusteluissa laajemminkin.

Kiinnostavaa oli myös se, miten itse luin Villen kirjoituksen. Kuin tuttua sanomalehteä – otsikot todennäköisesti tylsinä ohittaen, janoten uusia oivalluksia sekä kiperiä kysymyksiä ja tarttuen sitten kuitenkin niihin asioihin jotka olivat tuttuja, koettuja, jo ensilukemalta. Ja niihin jotenkin pettyneenä takertuen ohitin sen varsinaisen pointin – aika kätevästi – luullen lukevani siitä, mistä kaikki olivat puhuneet viime aikoina. Luullen myös tietäväni mistä Ville kirjoittaa, vaivautumatta lukemaan koko tekstiä – luottaen tuttuuden kokemukseen.

Vielä kerran #stophimanen

Himasesta vielä sen verran, että itse olin kriittinen sisällön suhteen. Kuultu jo. Jotenkin sitä odottaa, että esiintyjä jaksaa jokaiseen konferenssiin hioa omaa näkemystään, etsiä näkökulmia tai uusia caseja. Minä olin ensisijaisesti pettynyt sisältöön, en aiheeseen tai esitystapaan. Pidin Himasen esityksen teemoja kiinnostavina, löysin vertauskuvat luovina – mutta jotenkin koin jo kuulleeni ne hänen aiemmissa esityksissään.

Tästä kaikesta avautui pitkiä keskusteluja eri foorumeille. Minusta on uskomatonta, miten paljon joku voi käyttää aikaa lopulta kuitenkin epäolennaisten asioiden (kuten yksittäisen henkilön esitystaidon) ruotimiseen, mutta se mitä Twitterissä liikkui oli ilmiönä kiinnostavaa. Kuinka asiat kulkevat, kuinka vähän viestin varsinaiseen sisältöön keskitytään. Mitä edelleen voidaan tai halutaan lopulta sanoa?

Ennakkoasenteet estävät oppimista, eläytymistä ja luovuutta

Olen ahne, en jaksa kuunnella Himasta Himasen vuoksi. Tunnetulta filosofilta toivoin avausta aiheeseen uudesta näkökulmasta, jotenkin jotain jossa olisi tulevaisuuden kärki tai ymmärrys jostain, jota emme vielä näe.

Itse ajattelin Himasen varmasti valmistelleen sisällöltään kiinnostavan, syväluotaavan esityksen – kokemuksesta en edes odottanut suurta esiintymisen juhlaa – mutta petyin, kun odotin enemmän tuoreita ajatuksia kuin mitä sain. Ehkä osuutta oli toki myös sillä, että olin todellakin kuunnellut ja katsellut hyviä esityksiä jo kaksi päivää, mutta olin mielestäni avoin, koska uskoin saavani kuulla jotain uutta, jotain joka herättäisi jotain itsessäni. Että ajatusaihio, helmi, asettuisi toisen kylkeen ja hohtaisi timantin lailla.

” — Me määritämme sen mukaan mistä me pidämme, mitä me arvostamme, keitä me tunnemme, mihin olemme kouluttautuneet ja mitä missä olemme mielestämme hyviä sen mitä olemme valmiita kuulemaan. Kuuntelusuhteet muodostavat hierarkian ei niinkään ylhäältä asetetut asemat. Tämä on avoimen innovoinnin kannalta heikkous siinä kuin perinteisetkin hierarkiat.”

Olen viime viikkoina ihastellut sitä osaamista, joka uudestä työyhteisöstäni löytyy. Perinteiset hierarkiat eivät rakenna turhaa byrokratiaa yhteisössämme. Käyttäisin niin mielelläni enemmän aikaa työtovereideni pöydän kulmalla notkumiseen, oppimiseen – tuntemaan oppimiseen, sillä meistä jokainen osaa niin paljon enemmän kuin varsinaiset työtehtävät kuvastavat. Erityisen riemuissani olen joka kerta, kun kuulen tai huomaan jonkun innostuneen jostain, joka laajentaa hänen omaa osaamistaan yli oppiainerajojen tai varsinaisen työtehtävän ja vastuiden. Kuinka voimme tukea tuota innostusta, jossa on luovuuden taikapölyä? Kuinka paljon voisimmekaan oppia toisiltamme? Millainen osaamispotentiaali yhteisössämme onkaan? Timantit voisivat loistaa hetkittäin myös aivan toisella tapaa, toisessa järjestyksessä, kuin ne nyt loistavat. Tuoda lisäkirjoa luovuuden spektriin.

Miten tätät oppimista voi tukea, avata näkyviin tai resurssoida? Aikaa voi allokoida eri tavoin, mutta lisäksi taidetaan tarvita asennemuutosta. Luovuus edellyttää aikaa, aikaa olla yhdessä ja yksin, kuulla ja kuunnella – aikaa myös koostaa ajatukset osaksi jo opittua. Meillä todellakin on taipumus viihtyä seurassa, jossa ihmiset ovat kaltaisiamme. Mutta on muistettava myös, että keskustelu lakkaa pian, jos kaikki ovat samaa mieltä. Tarvitaan tukea ja positiivistä nostetta, mutta myös tilaa nähdä kriittiset näkökulmat – arvostaa sitä haastetta, jolla ne mahdollistavat toisenlaisen totuuden ja tulevaisuuden. Itselleni on ainakin arvokasta nähdä vaihtoehtoja – enemmän kuin yksi totuus – jotta olen myös vapaa valitsemaan vaihtoehdoista.

”Asiantuntijuuden yksi negatiivinen määritelmä on ihminen joka lakkaa oppimasta. Ehkä asiantuntijuuden vaara onkin täsmällisemmin siinä että lakkaa kuuntelemasta. ” Sortuu oletuksiin, tuttuuden tuntemuksiin ja tietämiseen. Peiliin katsottaessa kannattaisi katsoa myös olkansa yli.

Teatterin tekeminen on tasapainoilua uuden tulkinnan, tuoreudun ja tuttuuden välillä

”Muusikko kuulee helposti kappaleet täynnä virheitä, kun taas tavallinen kuulija voi keskittyä nauttimaan musiikista ja sen sisällöstä huomaamatta yksittäisiä vääriä nuotteja. Näyttääkin siltä että mitä syvemmällä olemme jossain, niin sitä enemmän helposti mittaamme toisten suorituksia vasten omia taitojamme ja alamme myös arvottamaan heitä tätä kautta. Uskon että tämä piirre asuu meissä kaikissa. ”

On hyväksyttävä omat rajansa, jotta voi nauttia taiteesta

Pienen pienenä tyttönä haaveilin balettitanssijan urasta, ja kiitos muutaman balettitunnin tajusin, että osani on katsoa ja nauttia esityksestä. Baletti on jotain, jonka täydellisyyttä seuraan aina samalla hartaudella, arvostaen siitä suunnatonta kurinalaisuutta ja loputonta työtä, joka hyvän esityksen taustalla on. Minulta kesti paljon kauemmin päästä yli liki fyysistä tuskasta, jonka aiheutti Mozartin Taikahuilu. Jossain vaiheessa olisin ollut syvästi onnellinen, jos olisin voinut tuottaa kehostani Yön kuningattaren aarian nuotit, edes yksittäisinä ääninä. Mutta ei, en ole koloratuurisopraano. Nyt kuuntelen Taikahuilua jo nautiskellen, mutta kesti kauan päästä tähän, hyväksyä fyysisen rakenteeni rajat. Ilolla seuraan tytärtäni, joka rakastaa Mozartia (ja vain Mozartia, Ti-Ti-Nallea ja Lauri Tähkää), antautuu musiikille josta pitää, välittämättä siitä kenen tekemää tai esittämää se on. Ja säestää estotta myös Yön kuningatarta pyykkikorilla ja lusikoilla.

http://fi.wikipedia.org/wiki/Tiedosto:QueenOfTheNightAria1.png

Taiteen kokemisessa on kyse osallisuudesta, joka voi joillain ilmentyä palavana haluna työskennellä näyttämöllä, näyttämön takana tai toisilla taiteen harrastajana sekä aktiivisena kuluttajana. Positiivinen kierre kulttuuriin.

Taide on aina kiinnostava esimerkki. Minulta on usein kysytty miten katson teatteria, ja siihen on tietysti monta vastausta riippuen siitä, olenko katsomassa esitystä teatterin ammattilaisena (arvioimassa jotain osasuoritusta tekijänä, kollegana tai opettajana) vai ”ihan katsojana”. Kun menen vapaa-ajallani teatteriin, uppoudun esitykseen – jos se on hyvä. Jos esitys ei tarjoa riittävän syvää elämystä, nostan katseeni kattoon ja rakenteisiin ja ryhdyn korjaamaan pitkästymistäni teknisen järjestelmän analyysillä. Joka on sekin usein kiinnostavaa, antoisaa ja opettavaista. Twiittaillut en sentään teatterista vielä ole. Monet ”tavalliset katsojat” ovat teatterin suurkuluttajia, nähneet enemmän yksittäisiä näytelmiä kuin minä koskaan, ja heidän pitkästymisensä vie heidät usein väliajalla pois salista tai innostaa keskusteluun vaikka naapurin ”Maijan” uudesta miehestä. He voivat syvästi pettyä, kun tulevat katomaan vaikkapa Heikki Kinnusta, eikä esitys sitten olekaan hauska. Heidän mielestään se on huono, koska ei se ei ole hauska tai Kinnunen ei ole hauska, vaikka Heikki Kinnunen olisi vallan loistava lavalla. Jokainen joka on koskaan osallistunut traagisen musikaaliin markkinointiin tuntee nämä ennakko-odotukset. Voi kun nämä katsojat saisikin ”kiinni” Twitteristä, esityksen aikana, jälkeen tai vielä mieluummin etukäteen – jos saisi auki tilan kysyä ja kertoa – kohdata.

Itse annan kuitenkin esitykselle mahdollisuuden kaapata mielenkiintoni vielä takaisin toisesta kiinnostavasta aiheesta (teatteritekniikasta), joka on saatavilla. Mahdollisuuden antaminen on leimallista kulttuurin kuluttamiselleni muutenkin, sillä en koskaan jätä esimerkiksi kirjaa kesken (tämä on tosin joidenkin mielestä merkki orastavasta autismista, vaikka itse lasken sen kirjoihin uppoutuneen suvun perimäksi). Kirjan lukeminen voi kestaää vaikka kolme vuotta, mutta koska joku on nähnyt sen vaivan – omistanut hetken sen löytämänsä ajatuksen helmen – että on jaksanut kirjoittaa kokonaisen kirjan jakaakseen sen, on se mielestäni lukemisen väärti. Kun sitten löydän sen helmen, on riemuni suuri kun piirrän merkin ja taitan kulman sivusta. Helmet vain harvoin muodostavat kauniin ketjun yhdessä teoksessa, mutta muuttuvat toivottavasti joskus vielä timanteiksi löytäessään parikseen oikean oivalluksen syötteenä tai selitteenä, kuvauksena ja tarinana toisesta ilmiöstä.

Taiteessa on esityksen sisällöstä riippumatta olennaista myös keskustelu, joka voi liikkua syvästi henkilökohtaisesta yhteiskunnallisiin aiheisiin. Teosten luomat elämykset, kokemukset voivat herättää keskustelua elämästä millä tahansa tasolla.

Olenko jo liian syvällä pikaruokakulttuurissa?

Miten viesti välittyy verkossa, minkä poimit omaksesi? Hakeeko silmä sen tutun elementin, tarvittaisiinko nostattavia väliotsikoita, tehostetut fontit vai mitä, jotta viesti välittyy oikein? Vai onko vika yksinkertaisesti lukijassa?

Harrastan yli 60 vuotta vanhoja kirjoja. Minulle painettu teksti on kauniita sanoja, vanhaa paperia, tunkkaista tuoksua – vanhoja viisauksia, jotka eivät kulu. On hienoa poimia aikaa nähneestä tekstistä kielikuvia, ilmauksia, joiden avaulla avaan juuri hetkessä kokemaani ja elämääni itselle ja muille. Helmet lukemastani ovat täydellisyyttä hipovia yksittäisiä lauseita, satiinisia sanapareja, joita tekee mieli silittää sormalla. Ne löytyvät usein upotettuna puuduttavaan aikakauden kuvaukseen, joka itsessään ja kaikessa monotonisuudessaan on kiehtova todiste muuttuneesta maailmasta.

Luen aina tilaisuuden tullen, ja luen verkossa ihan eri tavalla kuin painettua tekstiä. Tietovirta verkossa on nopeaa syötettä, vertaisverkon nostoja, pörinää kuumista aiheista – ilmiöitä, vaikkeivät kepeistä aiheista, niin ne luetaan ja välitetään  pääsääntöisen kepeästi. Toisinaan viesti liikkuu sisällön, toisinaan alkuperäisen lähettäjän perusteella – tälle verkostoosi kuuluvalle RT credittiä kasaten. Mutta mikä kynnys onkaan ojentaa kirjasi, jonka olet alleviivannut ja kommentoinut täyteen edes hyvälle ystävällesi? Mielesi tekee kirjaa lainatessasi selittää, mitä milläkin kommentilla tarkoitit itsellesi muistuvan mieleen, ja ainakin omat oivallukseni marginaaleissa ovat hyvin henkilökohtaisia. Haluan sanoa lainaajalle, että eiväthän muistiinmerkityt ajatukset ole valmiita, eikä niitä sellaisena kannata lukea.

Montako valmista ajatusta sinä olet lähettänyt mikroblogiin?

We do believe something bigger than ourselves!

We are at a unique age of human history

This post is outcome from Twitter. Think Social got tweeted the Wiring a web for global good. On the video embedded on the original post, the British Prime Minister says that we are at a unique age of human history and we are in a position to develop our shared global ethic and  moral sense — and able to work together to confront the challenges of poverty, security, climate change and the economy since we have the ability to communicate and organize globally.

This was the news of today and it hit me instantly to think and to think over once again. We do believe into something bigger than ourselves – and we do have the means to interact globally on individual level.  To think is to start, but we should be marching. Look at  the video linked from my Youtube playlist.

What is the belief for if don’t start marching?

We should not loose the change to meet our responsibilities. However, the society needs the stability of institutitons, but it is for all of us – the fact that is  missing or misunderstood  often in a very peculiar way nowadays. The first step has to be taken by each and one of us at some point for sustainablity of society. The order should be that the civic members and economies could be able to meet their needs and express their  potential, while preserving biodiversity and natural ecosystems, planning and acting for the ability to maintain these ideals in the very long term for the future.

What do you think of this talk?  Do you agree with the idea of global society? What is the manifestastation of the speech to notice? How could we take the first step to march?

Twitterissä viimein

Tweetdecin lumoissa

Pakko kommentoida tämän aamun oivalluksia nyt sitten tännekin, sillä viime päivinä on tullut monta kyselyä, että miksi käyttää Twitteriä?

Oma Twitterin käyttöni (tokihan se on uteliaisuudesta pitänyt tsekata jo aiemmin) on ollut olematonta, sillä se ei innostanut minua ei ensi- eikä toisella kosketuksella sosiaalisen viestinnän välineenä. Koin sen jotenkin aivan liian yksisuuntaiseksi ilman suoraa palautetta. Käyttöliittymältään Twitter oli myös yksinkertaisesti tylsä.

Koska kuitenkin innostun kaikenmaailman härpäkkeistä Tweetdeck avasi twitteröinnin itselleni. FB kylkiäinen ja pörinän seuraaminen tekivät hommasta kiinnostavampaa. Saman huomasivat myös muut toisaalla samaan aikaan.

Silti jokin vaivasi tähän asti, koska itse en pidä asetelmasta, jossa sisältöjä rakennetaan pelkästään yleisölle, sillä näen jakamisen ja kohtaamisen tärkeimpänä sosiaalisen median ominaisuutena. Itselleni oli jotenkin karua seurata kuinka käyttäjät innostuvat seuraajiensa määrästä ja saavat siitä kimmokkeen tekemiselleen…ja samalla tajusin, että itse käytän Twitteriä kutakuinkin kuten Deliciousta eli artikkeleiden ja ajatusten hilloamiseen ja sehän on siihen huono. Twitter innostukseni alkoi taas laantua.

Kesän marjat odottavat säilöntää, mutta maistuvat parhailta tuoreina

Tänä aamuna kuitenkin oivalsin, että olen viime viikolla lukenut oikeasti enemmän kiinnostavia linkkejä kuin pitkään aikaan – ja se on itselleni äärimmäisen hyvä syy pyöriä Twitterissä. Tämän vertaisverkoston suora suositus on tosiaan nopeampi tapa tarttua kiinnostavampiin aiheisiin kuin Delicious verkosto. Näin etenkin, jos Delin verkosto on suppea, kuten itselläni koska olen käyttänyt sovellusta lähinnä kirjastoni järjestämiseen ja arkistointiin eli hilloamiseen.  Tästä on seurannut myös se, että Delin suorat tagit saavat nyt erityisen “painoarvon”, ja sen sijaan Twitteristä luetaan ns. nopeaa asiaa kommentoiden ja jakaen löytöjä eteenpäin. Mutta toki, jos näen aiheella jatkoarvoa, päätyy se Delicous-nimiseen säilöntäpurnukkaan.

Ja jotta ääntämys kehittyy kesälomallakin koitahan sanoa viisi kertaa peräkkäin Twitter ja sitten “voi”.

Etätyöstä ajankäytön muutokseen

Unelma etätyöstä

Vuosia sitten maalailtiin vahvaa kuvaa elävistä maalaiskylistä, jotka nousevat hiljaiselosta uuteen kukoistukseensa etätyön ja –työläisten myötä. Tänä päivänä työtä tehdään yhä enemmän kotitoimistoilta ja myös niiltä maaseudun kesäasunnoilta, mutta mielletäänkö työ etätyöksi siinä merkityksessä kuin sitä joskus visioihin kirjoitettiin vai mistä on kyse?

Aikakäsityksen ja ajankäytön muutos

Uskon, että etätyön markkinointi ja mahdollistaminen eri sektoreilla on vaikuttanut suuresti eritoten aikakäsityksen ja ajankäytön muutokseen, vaikka etätyön visio ei olekaan toteutunut. Päivät eivät jakaudu enää selvästi työ- ja vapaa-aikaan, vaan mikäli työn luonne sallii, jaksottavat monet tehtäviään itselleen ja työlleen parhaalla ja tehokkaalla tavalla. Itse olen armottoman hidas aamuisin, tehokkain klo 16 jälkeen ja luovin illalla yhdeltätoista. Pääsääntöisesti olen voinut jaksottaa työni koko työhistoriani ajan parhaan näkemykseni mukaan, ja nauttinut vaihtelevista työajoista, jolloin olen voinut tehdä aina sitä mikä siihen aikaan päivästä on tuntunut tuottavimmalta. Työn tekeminen hajautuu, ja työaika rytmittyy vaihtelevasti niin yksittäisinä päivinä kuin pidemmälläkin aikavälillä tarkasteltuna. Aikaekonomian ja mukavuuden hengessä tämä tarkoittaa työskentelyä yhä useammin muualla kuin varsinaisella työpisteellä.  Joustava kokonaistyöaika ja etätyömahdollisuus ovat usein sekä työnantajan että työntekijän etu. Jos esimerkiksi myyntimiehen asiakkaat ovat toisella mantereella, ei hänen puhelimensa soi juurikaan suomalaisen virka-ajan puitteissa, vaan heidät on palveltava silloin kuin se heille sopii.  Verkkokurssin tutor  esimerkiksi taas saa kysymyksiä kaikkina mahdollisina vuorokauden aikoina. Etätyön sijaan työtä voidaan nimittää vaikkapa e-työksi, joka viittaa laajempaan tieto- ja viestintäteknologian hyväksikäyttöön työssä ja liiketoiminnassa. 

Se, että työajan ja vapaan suhde jaksottuu eri tavalla kuin kellokortilla, on kuitenkin tekijälleen toisinaan haasteellista ja vaatii hyvää suunnittelua. Kun teattereissa otettiin 90-luvun puolivälissä käyttöön kokonaistyöaika, seurasi iloinen 10-vuotinen, jonka aikana todettiin, että toimiessaan se on loistava etu sekä työnantajalle että –tekijälle. Samalla selvisi kuitenkin, että joissain tehtävissä ja erityisesti joidenkin henkilöiden kohdalla se ei toimi koskaan – työtunnit eivät koskaan tasaantuneet vaikka tehtäviä jaettiin kuinka uudelleen tai työtapoja ja -välineitä kehitettiin. Myös uuden työaikajärjestelmän käyttöönotto vei aikaa ennen kuin työsopimukset, työnsuunnittelu, palkkaus  ja raportointi saatiin toimimaan kaikkia osapuolia tyydyttävällä tavalla.

Taidealoilla työ- ja vapaa-aika ovat ihan perinteisesti lomittuneet monella, mutta näen, että lomittuminen on yhä yleisempää alasta riippumatta. Sen sijaan, että tehtäisiin etätyötä, on työ ja siihen liittyvät kiinnostuksen kohteet, opinnot tai projektit käden ulottuvilla koko ajan.

Oppimien on luonnollinen osa työtä ja elämää

Samaan aikaan kuin etätyön unelmaa markkinoitiin, korostettiin vahvasti elinikäisen oppimisen merkitystä. Itse jaksan aina hämmästellä tavatessani ihmisiä, jotka kertovat, että eivät ole tarvinneet yhtään kurssia työssään 20 vuoteen: ”että ollaan sillä lailla ammattimiehiä”. Näitä ammattimiehiä on toki omassakin ikäluokassani, mutta suhteellisen vähän. Omasta kokemuksestani olemme ikäpolvi, joka viihtyy koulun penkillä ja opiskelee tavoitteellisesti sekä usein myös tutkintoon tähdäten. Oppiminen, tavoitteiden saavuttaminen ja oman itsensä toteuttaminen koetaan merkityksellisiksi oman jaksamisen ja  työssä viihtymisen kannalta.

En tiedä juontaako sukupolveni innostus formaaliin oppimiseen, ja oppimiseen ylipäätään, siihen työmarkkinatilanteeseen, johon 90-luvulla alun perin valmistuimme – siis työttömyyteen ja pätkätöihin – vai onko kyse jostain suuremmasta muutoksesta, joka liittyy enemmän vallitsevaan kulttuuriin kuin yhden sukupolven kokemaan vaikeaan työllisyystilanteeseen? Haluan uskoa näin, vaikka tutkimukset osoittavatkin, että epävarmuus tulevaisuudesta on usein suurin moottori oppia ja opiskella. Vaikka omalla alallani opiskelijat revittiin töihin vielä koulunpenkiltä (minä mukaan luettuna), silti meidät valistettiin hyvin pätkätyöläisen tulevaisuuteen ja olemaan odottamatta vakituisia virkoja. Opetettiin sukupolveksi, jonka alkupalkat ovat olleet suhteessa alhaisimmat 30-luvun jälkeen, ja joka poikkeuksetta tekee paljon muita töitä kuin oman alansa tehtäviä. Kaikkiruokaisiksi, vähään tyytyviksi tekijöiksi, joille on ilo ja onni saada mitä tahansa työtä kunhan sitä on. Aiemmin suuri osa ammatinvaihtajista teki ratkaisunsa terveydellisten tai muiden konkreettisten syiden perusteella, mutta nyt alalta toiselle ajaudutaan yhä enemmän työtilaisuuksien ja –kokemuksen myötä. Toisaalta monet ovat myös sinnikkäästi etsineet oman alansa työtä, jolla on henkilökohtainen merkitys, sillä rahaa eivät kaikki koe parhaaksi palkkioksi – vaan oman oppimisen, kehittymisen ja työstä saadun tyydytyksen. Lähtökohtaisesti ihminen oppii koko elämänsä ajan, ja viisastuu matkallaan myös ajan myötä, jos hyvin käy.

Yhtä kaikki sukupolvelleni on leimallista oppiminen, eikä sitä kukaan mitenkään nimeä elinikäiseksi projektikseen – se kuuluu elämään!

Suomalainen vapaa-aika

”Työ on työtä ja vapaa-aika vapaata” ei pidä enää paikkaansa. Riitta Jallinoja kirjoittaa teoksessa Suomalainen vapaa-aika , kuinka suomalaiset kategorioivat ajankäyttönsä nykyisin kolmeen lokeroon: työhön, perheeseen ja vapaa-aikaan. Vapaa-aika on yksilön omaa aikaa, jolloin voi halutessaan tehdä vaikka töitä tai opiskella.  Uudelle vuosituhannelle on leimallista familismi, perhekeskeisyys, johon liittyy entistä korostuneemmin käsitys myös perheen yhteisestä vapaa-ajasta perheen ja kodin yleisesti tärkeäksi kokemisen lisäksi. ”Laatuaikaa lapsille” on vaihtunut kymmenessä vuodessa perheen yhteiseksi ajaksi, perheajaksi.  Jotenkin omassa lähipiirissäni näen sen, että työ ja vapaa-aika voivat lomittua ja joustaa keskenään, mutta perheaika tosiaan on perheen aikaa. Ja niin sen kuuluu ollakin – aikaa perheelle, mutta myös ystäville.

Suomalaiset perheet elävät yhä tiiviimmin, ja ystävyyssuhteet painottuvat toimistoystävyyden ja välillisten kontaktien kuten lasten koulun tai harrastusten kautta syntyviin tuttavuuksiin. Tuula Melkas on tehnyt tutkimusta suomalaisten sosiaalisuudesta, ja tulokset ovat aika pelottavaa luettavaa. Jopa neljäsosa 50-vuotiaista ei osaa oikein määritellä, onko heillä ystäviä vai ei ja osa tästä ryhmästä ilmoittaa suoraan, ettei heillä ole yhtään ystävää . Tuntuu karulta, kun Ylen Elävä arkistokin jakaa dokumentteja hautajaisista, joissa ei ole yhtään vierasta. Jokainen tarvitsee ihmisen lähelleen – elämässä ja kuolemassa.

Tulevat sukupolvet

Olen nyt kovasti innoissani Don Tapscottin Grown up digitalista ja uskon, että tulevat sukupolvet jakavat yhä enemmän aikaansa toisin kuin ennen. Työ- ja vapaa -aika lomittuvat uudella tapaa moniajoksi, jossa avoimet tilat mahdollistavat aidon oppimisorientaation syntymisen sosiaalisten syötteiden tukemana. Erilaisten asioiden seuraaminen edistänee myös myönteistä suhtautumista erilaisuuteen. Toivon, että joustavat viestintätavat mahdollistavat ystävyyssuhteiden jatkumisen yli 20 vuotiaina, joka taas Liikkasen (emt.) mukaan on tänä päivänä se rajapyykki, jossa ystävyyksien vaaliminen alkaa hiipua.

Markkinoiden vai marginaalien suuntaan?

Ihmisten liikuttaminen poikkeavaan suuntaan reaalimaailmassa on haasteellista, ja sama pätee verkkoon!

Kirjoituksen otsikko on poimittu viime viikkoisesta Kalevasta. Jutussa oli kyse markkinoinnista, mutta yllä oleva lause herätti monta ajatusta.

1)     Mihin suuntaan halutaan liikuttaa ihmisiä: markkinoiden vai marginaalien?

2)     Poikkeava suunta? Millä kriteereillä yksilölle aidosti merkityksellinen aihe, elämys tai yhteisö on poikkeava? Mitataanko valtavirrasta poikkeamaa määrällä vai laadulla? Halutaanko tai onko tarpeen ohjata ihmisiä tietyille reiteille, ja millä keinoin?

Yksilön liikkumista verkossa on vaikea ennustaa, sillä ihmiset etsivät reittinsä omia teitään yksilöllisesti. Hakukoneilla näkyminen ei riitä toiminnasta tiedottamiseksi saatikka siihen innostamiseksi! Vaikka toiminnan tavoite olisikin ei-kaupallinen toiminta, on silti kyse markkinoinnista: on mentävä sinne missä osallistujat ovat jo muutenkin. Potentiaaliset toimijat täytyy paikallistaa ja tavoittaa heitä kiinnostavalla tavalla. Esimerkiksi Facebookin ryhmät ja suosikit tavoittavat monenlaisia toimijoita yritysten ja yhteisöjen sisällä, ja rajapinnassa sekä linkittävät mukaan myös täysin ulkopuolisia uusia uteliaita ja kiinnostuneita henkilöitä. Henkilökohtaiset verkostot muuttuvat vertaisviestinnän kautta  avautuviksi markkinoinnin laajakaistoiksi, joissa ryhmät ja sivustot ohjaavat toimijoita eteenpäin sähköisenä, interaktiivisena käyntikorttina. Pelkkä innostava ajatus tai jotensakin toimiva alusta ei kuitenkaan riitä yksin– on avattava silta toimintaan sieltä missä sitä jo on.

Sosiaalinen media on paitsi tiedotuskanava, myös väline sitouttamiseen.  Internetin maailmassa toiminnan määrää kuvataan usein kävijämäärillä tai lasketaan klikkauksia. Yksittäistä toimijaa koskettaa kuitenkin enemmän laatu ja toiminnan lisäarvo, joka syntyy yksilölle arvokkaasta eli merkityksellisestä tiedosta, toiminnasta tai elämyksestä. Sitoutuminen niin verkossa kuin IRL tapahtuvaan toimintaan syntyy osallisuuden kokemuksesta  – halutaan tehdä asioita, jotka koetaan merkitykselliseksi. Kun asia koetaan tärkeäksi henkilökohtaisella tasolla, etsitään myös vaihtoehtoisia tapoja vaikuttaa ja hoitaa asiat itse. Venäläisen Ville kirjoitti blogissaan suuryrityksistä ja ajattelun muutoksesta: ”Uuteen järkeen kuuluu avoimuus ja yhdessä tekeminen. Isoiltakaan pelureilta ei enää hyväksytä sooloilua ja pomottamista. Ihmiset eivät enää seuraa isoa auktoriteettiä. Ihmiset alkavat herätä siihen että he ovat aina yhdessä isompia.”

Kansalaisuuden idea on vettynyt

Televisio ei riitä kansalaiskasvattajaksi.  Oikeusministeri Tuija Brax on huolissaan, kun suomalaisissa perheissä ei enää puhuta politiikkaa kotona.  Päivänpolitiikka on pintapolitiikkaa, joka välittyy nuorille mediasta tuttuina naamoina ja vaikutelmina – ulkopuolelta katsottavana viihteenä. Mutta miten me vanhemmat, ”suurten ikäluokkien perässähiihtäjät”, edistämme asioiden avautumista nuorillemme?  Puhutaanko perheissä mistään yhteiskunnallisesti merkityksellisistä asioista vai onko kaikki yhteinen, elämyksellinen toiminta viihteeseen tai kuluttamiseen nivoutunutta? Ja voiko kaiken kasvatusvastuun tosiaan sysätä kodin ulkopuolelle vai voidaanko vanhemmilta ”edellyttää” aktiivista keskustelua ja näkökulmien avaamista jälkikasvulleen koskien niin politiikkaa, uskontoa kuin elämää yleensä?

Politiikka on paitsi pintapolitiikkaa, myös valtiohallinnon koneisto, jossa puolueiden tehtävä on myydä vaihtoehdot kansalle. Jotta politiikasta tulee aidosti demokraattista, on sen avauduttava niihin toimintaympäristöihin ja niille foorumeille, joissa kansalaiset viihtyvät. Viihtyminen ja viihde taas ovat kaksi eri asiaa. Diginatiivit viihtyvät verkossa.

Avoimuus ja uudet toimintatavat mahdollistavat osallisuuden, osallistumisen ja vaikuttamisen toisenlaisen tulevaisuuden, jossa yhteiskunta on ihmisten. Tommi Hoikkala väitti Ylen kolumnissaan jo, ettei yhteiskuntaa ole, että on vain yksittäisiä kuluttajakansalaisia. Kuluttajakansalainen, asiakas vai asukas? Liikelaitos vai palvelutuottaja? Termitkin hämärtävät osallisuuden kokemusta, sillä vaikka me itse olemme vaikuttanaat mallien valintaan, ne koetaan osaksi jotain toista olevaisuutta, jotain jonka päättäa joku muu. Itse näkisin kuitenkin myös toisen tulevaisuuden, jossa avaamalla vaikuttamisen kanavat saadaan osallisuus ja sen  innostama osallistuminen nostettua aivan toiseen potenssiin. Tähän liittyy samalla uusi kokemus yhteisten asioiden omistajuudesta. Yhteiskunta on meistä jokaisen: hoidettavat asiat ovat jokaisen, eivätkä joidenkin muiden.

Miksi tehdä asioista turhan monimutkaisia tai vaikeita? Hyvä argumentointikaan ei edellytä byrokraattista koneistoa, vaan voi yhtä hyvin rakentua nopeiden ja yksinkertaisten viestintäkanavien kautta. Osallistumalla vaikutamme omiin mahdollisuuksiimme, oikeuksiimme, etuihimme ja velvollisuuksiimme kansalaisena. Ehkä uusi kansalaisuus syntyykin tuosta yhdessä olemisesta, yhteisöllisyydestä, joka vain etsii uuden toteutumiskanavan ja konkretisoituu tapaamispaikaksi verkkoon? Sinne, missä aikaa vietetään muutenkin.

Seurantaloa valtaamassa

Kuulin taannoin tarinan siitä, miten nuoret 70-luvulla valtasivat ikkunanraamit kaulassa hämäläisen seurantalon tehdäkseen teatteria. Lieköhän nykyiset rippikouluikäiset ryhmittäytyisivät moiseen ponnistukseen harrataakseen yhdessä – vaikea kuvitella! Suomi on lähtökohtaisesti kuitenkin järjestötoiminnan mallimaa – mutta kuinka kauan? Haudataanko vankka kansalaisaktiivisuuden henki ja järjestötyön tieto-taito suurten ikäluokkien myötä vai uskalletaanko avata uusia tapoja toimia?

Verkko mahdollistaa hyvin erilaisia tapoja järjestötyölle ja osallistaa myös uusia toimijoita – ja jakaa eteenpäin olemassa olevaa tietoa järjestötoiminnasta ja vaikuttamisen mahdollisuuksista.  Vaikka salamaorganisaatiot ja itseohjautuva kansalaisaktiivisuus tuovatkin uusia tapoja toimia, on järjestötyölle IRL tilaa, tiloja ja tilausta myös tulevaisuudessa. Verkko on  paitsi mahdollisuus järjestää toimintaa,  myös keino avata reaalimaailman tekemistä ajasta ja paikasta riippumattomaksi – saatavilla olevaksi – kanavaksi aktiivisille kansalaisille. Verkossa myös harrastajamääriltään pienet alat tai pienet seurat voivat rakentaa verkostoja, joissa jaetaan ja viedään eteenpäin yhteisesti kiinnostavaa aihetta.

Löysistä siteistä suuntaa tulevaisuuteen

Maailma on entistä mutkikkaampi, mutta samalla tavoitettavissa suorien kontaktien kautta tavalla, joka ei ole koskaan ennen ollut mahdollinen. Lähestymiskynnys on matalampi ja viestinvälitys nopeaa. Tämän päivän uudet IT-käyttäjät ovat digitaalisia natiiveja, joilla on ulottuvillaan enemmän tietolähteitä kuin kenelläkään aikaisemmin – ja taidot etsiä tietoa. He ovat kiinnostuneita erilaisista asioista ja aiheista, ja hakevat yksilöllistä kosketuspintaa tapahtumiin ja tekemisiinsä –elämyksiä! Varsin usein myös elämyksellä ymmärretään tarkoitettavan samaa kuin viihteellä, mutta elämys on kuitenkin enemmän. Elämys on henkilökohtaisesti merkityksellinen kokemus, joka koskettaa, sitouttaa ja osallistaa toimintaan. Nuoret eivät kuitenkaan halua sitoutua, eivät politiikkaan tai  järjestötyöhön  – he arvostavat löysiä siteitä, yksittäisiin asioihin vaikuttamista – vapautta valikoida kansalaisaktiivisuuden profiilinsa.

Ja tarvitaanko virallista sitouttamista? Jospa toiminta syntyykin määrällisestä joukosta X toimijoita, jonka osallistujat tai toiminnan periaatteet vaihtuvat?  Tai sitten on kyettävä rakentamaan sellaisia vaikuttamiskanavia, jotka mahdollistavat ajallisesti lyhytkestoisen, yhden asian ajamisen.  Ville Venäläinen kirjoittaa tästä avoimen yhdistyksen ajatuksen muodossa, jossa toimivat ne ihmiset, joilla on aktiivinen vaan ei järjestömieli. Jos julkishallinnossa pystytään ottamaan käyttöön vastaavia avoimia kanavia, mahdollistaa tuo esimerkki yleisen toimintatavan tunnistamisen ja hyväksymisen kautta uudet toimintaperiaatteet myös yhdistyksille.

Nuoret haluavat osallistua valikoivasti – ja eikö se olekin parempi kuin ei osallistua ollenkaan? Itse ajattelen, että nuorille tämänkaltainen löysä liitos voikin olla juuri hyvä tapa etsiä omaa itseään ja rakentaa kuvaa maailmasta ja sen toiminnoista. Vasta kasvun myötä avautuu mahdollisuus ja motivaatio sitoutua kansalaistoimintaan, sovittaen se yksilön henkilökohtaiseen maailmankatsomukseen ja –kokemukseen. Löysät siteet ovat kenttä, jolla osallistamme ja kasvatamme tulevaisuuden aktiivisia vaikuttajia.

Haaste on herättää nuoret  keskusteluun omasta tulevaisuudestaan.

Ihmisten liikuttaminen poikkeavaan suuntaan reaalimaailmassa on haasteellista, ja sama pätee verkkoon!

Kirjoituksen otsikko on poimittu viime viikkoisesta Kalevasta. Jutussa oli kyse markkinoinnista, mutta yllä oleva lause herätti monta ajatusta.

1) Mihin suuntaan halutaan liikuttaa ihmisiä: markkinoiden vai marginaalien?

2) Poikkeava suunta? Millä kriteereillä yksilölle aidosti merkityksellinen aihe, elämys tai yhteisö on poikkeava? Mitataanko valtavirrasta poikkeamaa määrällä vai laadulla? Halutaanko tai onko tarpeen ohjata ihmisiä tietyille reiteille, ja millä keinoin?

Yksilön liikkumista verkossa on vaikea ennustaa, sillä ihmiset etsivät reittinsä omia teitään yksilöllisesti. Hakukoneilla näkyminen ei riitä toiminnasta tiedottamiseksi saatikka siihen innostamiseksi! Potentiaaliset toimijat täytyy paikallistaa ja tavoittaa heitä kiinnostavalla tavalla. Vaikka toiminnan tavoite olisikin ei-kaupallinen toiminta, on silti kyse markkinoinnista: on mentävä sinne missä osallistujat ovat jo muutenkin. Esim. FB. Pelkkä innostava ajatus tai jotensakin toimiva alusta ei riitä – on avattava silta toimintaan sieltä missä sitä jo on!

Sitouttaminen = osallisuuden kokemus, osallistaminen – halutaan tehdä asioita, jotka koetaan merkitykselliseksi. Kun asia koetaan tärkeäksi henkilökohtaisella tasolla, etsitään myös vaihtoehtoisia tapoja vaikuttaa ja hoitaa asiat itse. Venäläisen Ville kirjoitti blogissaan suuryrityksistä ja ajattelun muutoksesta. ”Uuteen järkeen kuuluu avoimuus ja yhdessä tekeminen. Isoiltakaan pelureilta ei enää hyväksytä sooloilua ja pomottamista. Ihmiset eivät enää seuraa isoa auktoriteettiä. Ihmiset alkavat herätä siihen että he ovat aina yhdessä isompia.”

Internet-maailmassa näkyy usein toiminnan määrä mittarina: montako kävijää jne. Yksittäistä toimijaa koskettaa kuitenkin enemmän laatu, ja toiminnan lisäarvo, joka syntyy yksilölle arvokkaasta eli merkityksellisestä tiedosta, toiminnasta tai elämyksestä. Verkossa myös harrastajamääriltään pienet alat tai pienet seurat voivat rakentaa verkostoja, joissa jaetaan ja viedään yhteistä kiinnostusta eteenpäin aiheesta.

Kansalaisuuden idea on vettynyt

Oikeusministeri Tuija Brax on huolissaan, kun suomalaisissa perheissä ei enää puhuta politiikkaa kotona. Päivänpolitiikka on pintapolitiikkaa, joka välittyy nuorille mediasta tuttuina naamoina ja vaikutelmina – ulkopuolelta katsottavana viihteenä. Mutta miten me vanhemmat, ”suurten ikäluokkien perässähiihtäjät”, edistämme asioiden avautumista nuorillemme? Puhutaanko perheissä muuten yhteiskunnallisesti merkityksellisistä asioista vai onko kaikki elämyksellinen toiminta viihteeseen tai kuluttamiseen nivoutunutta? Ja voiko kaiken kasvatusvastuun sysätä tosiaan kodin ulkopuolelle vai voidaanko vanhemmilta ”edellyttää” aktiivista keskustelua ja näkökulmien avaamista jälkikasvulleen koskien niin politiikkaa, uskontoa kuin elämää yleensä?

Maailma on entistä mutkikkaampi, mutta samalla tavoitettavissa suorien kontaktien kautta tavalla, joka ei ole koskaan ennen ollut mahdollinen. Lähestymiskynnys on matalampi ja viestinvälitys nopeaa. Tämän päivän uudet IT-käyttäjät ovat digitaalisia natiiveja, joilla on ulottuvillaan enemmän tietolähteitä kuin kenelläkään aikaisemmin – ja taidot etsiä tietoa. He ovat kiinnostuneita erilaisista asioista ja aiheista, ja hakevat yksilöllistä kosketuspintaa tapahtumiin ja tekemisiinsä – elämyksiä! Varsin usein ymmärretään elämyksellä tarkoitettavan samaa kuin viihteellä, mutta elämys on kuitenkin enemmän. Elämys on henkilökohtaisesti merkityksellinen kokemus, joka koskettaa, sitouttaa ja osallistaa toimintaan.

Löysistä siteistä suuntaa tulevaisuuteen

Ja tarvitaanko sitouttamista: jospa toimintaan osallistuukin määrällinen joukko X toimijoita, jonka osallistujat vaihtuvat. Jos nuoret kerran kaipaavat elämyksiä ja haluavat osallistua valikoivasti – eikö sekin ole parempi kuin ei osallistua ollenkaan? Ehkä suurin laiskimusten joukko olemmekin me generation X, joka ei oikeasti osallistu mihinkään, edes nopealla frekvenssillä innostavaan puuhaan? Itse ajattelen, että nuorille tämmöinen löysä liitos voikin olla juuri hyvä tapa etsiä omaa itseään ja rakentaa kuvaa maailmasta ja sen toiminnoista. Vasta elämänhallinnan myötä avautuu mahdollisuus osallistua kansalaistoimintaan, ja edistää oman kulttuurin ja oman yhteisön sopeutumista vieraaseen ympäristöön ja avata kyky oppia uudesta tavasta elää, sovittaen se yksilön henkilökohtaiseen maailmankatsomukseen ja –kokemukseen. Jotta ihminen voi vaikuttaa asioihin yksityistä laajemmalla tasolla, on hänellä oltava siihen riittävät fyysiset ja psyykkiset edellytykset (ks esim. Maslow), motivaatio ja yhteisön kautta rakentuva oikeutus teoilleen.  Äärimmäisen hyvä esimerkki tästä ovat mm. maahanmuuttajat, joiden on pystyttävä rakentamaan elämän perusedellytykset vieraassa kulttuurissa ja vieraalla kielellä tyhjästä, ilman vanhoja tukiverkostoja, ilman omaa perhettään.

Politiikka on paitsi pintapolitiikkaa, myös valtiohallinnon koneisto, jossa puolueiden tehtävä on myydä vaihtoehdot kansalle. Jotta politiikasta tulee aidosti demokraattista, on sen avauduttava niihin toimintaympäristöihin ja niille foorumeille, joissa kansalaiset viihtyvät. Viihtyminen ja viihde taas ovat kaksi eri asiaa. Diginatiivit viihtyvät verkossa. Avoimuus ja uudet toimintatavat mahdollistavat osallisuuden, osallistumisen ja vaikuttamisen toisenlaisen tulevaisuuden, jossa yhteiskunta on ihmisten. Tommi Hoikkala väitti Ylen kolumnissaan jo, ettei yhteiskuntaa ole, on vain yksittäisiä kuluttajakansalaisia. Itse näkisin kuitenkin toisen tulevaisuuden, jossa vaikuttamisen kanavat avaamalla osallisuus saadaan nostettua aivan toiseen potenssiin. Yhteiskunta on meistä jokainen, asiat ovat jokaisen, eivätkä joidenkin muiden. Osallistumalla vaikutamme omiin mahdollisuuksiimme, oikeuksiimme, etuihimme ja velvollisuuksiimme kansalaisena.

Asiakas – kuluttaja – liikelaitos – palvelutuottaja

Kunnat nähdään halpamyymälöinä, joista kuluttajat saavat massatuotteita, tarjoushintaisia palveluita ja pikkuviallisia poistoeriä. A-luokan palveluita tai erikoistuotteita löytääkseen asiakkaat ohjataan ostoksille hienompiin tavarataloihin. Alkaa olla vanhanaikaista ajatella, että kunnassa on asukkaita, joilla on yhtäläiset oikeudet ja kansalaisvelvollisuudet. Heillä on yhdenvertainen oikeus käydä koulua, käyttää julkista liikennettä, elää terveinä ja vanheta arvokkaasti. Kansalaisuus liittyy demokratiaan ja asukkuus kotipaikkaan.

Vaikka salamaorganisaatiot ja itseohjautuva kansalaisaktiivisuus tuovatkin uusia tapoja toimia, on Suomi lähtökohtaisesti järjestötoiminnan luvattu maa. Verkko mahdollistaa hyvin erilaisia tapoja toimia ja osallistaa myös uusia toimijoita. Järjestötyö kuitenkin edellyttää osaamista- Ukolta klopille ja on koettu vaikeaksi markkinoida ja tavoittaa kohderyhmiä järjestötyön koulutukseen. Nuoret myös kokevat liittymisen johonkin ryhmittymään paitsi raskaaksi tavaksi toimia sekä heidän toimintaansa ja vapauttaan rajoittavaksi asiaksi. ”Voin tulla mukaan, jos ei tarvitse liittyä mihinkään”. Yhdistys voi toimia myös rekisteröitymättä, mutta mitä etua sillä saavutetaan? Mistä johtuu haluttomuus sitoutua yhteiseen tekemiseen, jos asia ja aihe kuitenkin koetaan merkitykselliseksi?